Sen jälkeen asiasta tehtäisiin selvitys.
Anna kirjoitti itselleen muutaman kohdan: paperit esiin, kielto ääneen, puhelu, kirjallinen ilmoitus. Se ei ollut koston suunnitelma. Se oli järjestystä, sellaista järjestystä, jota Mikaelin suvussa ei ollut koskaan erityisemmin arvostettu.
Kesäkuun 10. päivän aamuna Anna saapui Koivikon mökkialueelle kello 10.40. Portti oli kiinni vanhalla sisäpuolisella salvalla. Ulkopuolelle oli kiinnitetty messinkinen kyltti, jossa luki: ”Yksityisalue.” Hänen isänsä oli ruuvannut sen paikalleen jo silloin, kun talo oli siirtynyt Annalle. Aikaisemmin kyltti oli tuntunut hänestä turhan ankaralta tavalliselle mökkikylälle. Nyt nuo sanat näyttivät hänen silmissään lukolta, vaikkei niissä ollutkaan metallia.
Sisällä kaikki oli ennallaan. Puutarhakäsineet lepäsivät kuistilla, pienen huoneen hyllyt ammottivat tyhjinä ja työkalukaappi oli lukossa. Anna kiersi tarkoituksella huoneesta toiseen ja kuvasi lyhyen videon. Ei muistoksi eikä tunnelman vuoksi, vaan varmuuden vuoksi. Jos taloon myöhemmin ilmestyisi vieraita tavaroita ja alkaisi puhe siitä, että ”mehän olemme jo asuneet täällä”.
Kello 12.07 puhelin soi. Soittaja oli Helena.
– Anna, mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? anoppi aloitti ilman tervehdystä. – Laura on ollut koko yön hermorauniona. Lapset kysyvät, miksi Anna-täti on noin ahne.
– Siksi, ettei Anna-täti luovuta omaa taloaan toisten muuttoa varten.
– Toisten? Hän on miehesi sisko.
– Juuri niin. Mieheni sisko, ei talon omistaja.
Helena puhalsi kuuluvasti ilmaa ulos.
– Sinä piiloudut papereiden taakse. Ihmisten pitäisi elää ihmisiksi. Lauralla on nyt vaikea vaihe, Jukka etsii töitä ja lapset kärvistelevät kesän kaupungissa. Sinä taas istut yksin talossa, jonka tontti on yhdeksän aaria.
– Helena, jos Lauraa käy noin sääliksi, ottakaa hänet teille.
Linjan toisessa päässä ääni muuttui heti kovemmaksi.
– Minulla ei ole tilaa.
– Teillä on vapaa huone.
– Minulla on remontti kesken. Ja sitä paitsi olen iäkäs ihminen, en kestä meteliä.
– Eli teillä meteli ei käy, mutta minun luonani se kyllä sopii?
Anoppi vaikeni. Hetken päästä hän puhui hiljempaa, mutta entistä purevammin:
– Älä aja Mikaelia nurkkaan. Mies ei siedä tällaista loputtomiin. Vielä jäät yksin palatsiisi ja muistelet, miten työnsit perheesi pois.
– Jos perhe tarkoittaa vierasta avainta ja muuttomiehiä portilla, minä en tarvitse sellaista perhettä.
Anna lopetti puhelun ennen kuin Helena ehti jatkaa.
Kello 13.20 portin eteen kaartoi valkoinen pakettiauto. Sen perään pysähtyi Lauran hopeanharmaa katumaasturi. Jukka nousi autosta työliivi yllään, avasi heti pakettiauton takaovet ja huusi muuttomiehille, etteivät he vitkastelisi. Kuormassa näkyi pahvilaatikoita, säkkejä, osiin purettu lasten sänky sekä suuri muovilaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu ”Keittiö”.
Laura astui ulos viimeisenä. Hänellä oli yllään kirkas takki, ja hänen kädessään heilui punainen avaimenperä, johon oli kiinnitetty avain. Hän silmäili taloa kuin olisi tarkistanut, oliko hänelle varattu huone valmisteltu riittävän hyvin.
– No? hän huusi Annalle. – Avaa nyt. Muuttomiehille maksetaan tunneista.
Anna seisoi kuistilla puhelin kädessään.
– Kääntäkää auto ympäri. En suostu siihen, että muutatte tänne.
– Älä aloita lasten kuullen, Laura huitaisi Nikon ja Emman suuntaan. – Me olemme jo luovuttaneet asunnon. Mikael sanoi, että asia on sovittu.
– Mikael ei määrää minun talostani.
Jukka asteli portille ja hymähti ivallisesti.
– Rouva hyvä, puretaan tavarat ensin ja puhutte sitten rauhassa. Miksi tässä pitää seisottaa ihmisiä?
– Täältä ei pureta yhtään mitään.
– Mitä sinä muka aiot tehdä? Laura kohotti avainta. – Meillä on pääsy sisään.
Hän työnsi avaimen lukkoon. Anna ei rynnännyt paikalle, ei tarttunut hänen käteensä eikä alkanut väitellä Jukan kanssa. Hän käynnisti puhelimensa tallennuksen ja sanoi kovalla äänellä niin, että kaikki varmasti kuulivat:
– Laura Virtanen, minä, Anna Korhonen, tämän talon ja tontin omistaja, kiellän sinua, miestäsi ja muuttomiehiä tulemasta alueelle ja kantamasta tavaroita sisään. En ole antanut lupaa asumiseen.
Laura väänsi avainta. Lukko naksahti, mutta portti ei auennut, sillä sisäpuolen salpa piti sen kiinni. Jukka kumartui heti aidan viereen, aivan kuin olisi arvioinut, saisiko salvan kädellä auki raosta.
– Älkää koskeko aitaan, Anna sanoi ja näppäili poliisin päivystysnumeron. – Osoitteeni on Koivikon mökkialueella. Tontti on minun. Täällä yritetään tulla sisään vieraalla avaimella ja kantaa tavaroita alueelle, vaikka olen nimenomaisesti kieltänyt sen. Omistusasiakirjat ovat minulla mukana.
Lauran hymy hyytyi äkisti.
– Soitatko sinä ihan oikeasti?
– Soitan.
– Mikael! hän kiljaisi tien suuntaan, vaikka Mikaelia ei vielä näkynyt. – Katso nyt, mihin vaimosi on mennyt!
Muuttomiehet vetäytyivät kauemmas auton perältä. Toinen heistä sanoi Jukalle, etteivät he sekaantuisi perheriitoihin. Jukka paiskasi ärtyneenä pakettiauton oven kiinni, mutta portilta hän ei väistynyt.
Mikael saapui kymmenen minuutin kuluttua yhdessä Helenan kanssa. Anoppi nousi autosta ensimmäisenä ja marssi suoraan Annaa kohti katsomattakaan pahvilaatikoihin.
– Sinäkö kutsut poliisin omien sukulaisten takia? hän sihahti. – Häpeä koko mökkikylän edessä.