– Mikael antoi meille jo avaimen, joten avaa talo äläkä ala järjestää mitään näytelmää, Laura sanoi. – Me muutamme sinne huomenna. Kaksi huonetta tulee meille, piharakennus Jukalle työkaluja varten, ja sinä käyt siellä muutenkin vain viikonloppuisin.
Anna Korhonen piti puhelinta kaiuttimella. Hänen miehensä Mikael seisoi keittiössä jääkaapin vieressä ja tuijotti sen ovea oudon keskittyneesti, aivan kuin näkisi Tampere-magneetin ensimmäistä kertaa elämässään.
– Mikael antoi teille avaimen minun talooni? Anna kysyi.
Laura hymähti niin kuuluvasti, että Mikaelkin kuuli sen.
– Teidän perheen taloon, Anna. Lopeta jo tuo minun ja sinun erottelu. Sinä olet veljeni vaimo, et mikään ulkopuolinen ihminen. Meillä on lapset, vuokra-asuntomme sopimus päättyy, ja meidän on pakko asua jossakin.
– Siinä tapauksessa etsitte itsellenne asunnon, Anna vastasi. – Minun talooni te ette muuta.
Mikael kohotti heti katseensa.
– Anna, älä aloita. Laura ei pyydä tätä siksi, että hänellä olisi kaikki hyvin.
– Hän ei pyydä. Hän ilmoittaa.
– Koska asia on jo puhuttu läpi, Laura kiirehti sanomaan. – Äiti sanoi, että sinulle yksin 900 neliön tontti on liikaa. Talo on iso, 96,4 neliötä, et sinä siihen hajoa. Emma tarvitsee oman huoneen, Nikollekin pitää olla tilaa, ja Jukka laittaa pihan kuntoon. Vielä sinä kiität meitä.
Anna katsoi Mikaelia. Tämä käänsi silmänsä pois.
Silloin kaikki oleellinen valkeni. Miehen sisar ei ollut saanut muuttoajatusta hetken mielijohteesta. Hänelle oli jo luvattu talo. Ilman Annaa. Annan selän takana. Avaimineen, huonejakoineen ja piharakennuksineen, jonka Jukka oli varmasti mielessään varannut loputtomille työkaluilleen.
– Laura, huomenna portilla teitä odottaa omistajan kielto, Anna sanoi. – Jos yritätte tulla sisään, soitan poliisille.
Linjan toisessa päässä tuli hetkeksi hiljaista. Sitten Laura purskahti terävään nauruun.
– Poliisit sukulaisten kimppuun? No nyt näytit todelliset kasvosi. Mikael, kuuletko sinä vaimoasi?
Mikael kuuli. Ja ensimmäistä kertaa koko iltana hän lakkasi teeskentelemästä.
– Anna, sinä menet liian pitkälle. Heillä on lapset.
– Heillä on vanhemmat, työt, aviomies ja velvollisuus ratkaista omat ongelmansa itse.
– Puhut heistä kuin vieraista ihmisistä.
– Minun talossani he olisivat vieraita asukkaita.
Mikael löi kämmenensä pöytään. Ei kovaa, enemmänkin saadakseen ääntä aikaan.
– Olemme olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Minäkin olen ollut siellä, auttanut siellä ja minullakin on sanani sanottavana.
– Olet käynyt siellä, kyllä. Mutta oikeutta päättää talon käytöstä sinulla ei ole.
Mikael suoristautui kuin olisi saanut iskun kasvoilleen, vaikka Anna oli sanonut vain totuuden. Koivikko-nimisessä siirtolapuutarhayhdistyksessä sijaitseva talo oli siirtynyt Annalle lahjakirjalla toukokuussa 2019. Sekä rakennus että tontti oli merkitty hänen nimiinsä. Mikael tuli kuvioon myöhemmin. Ensin hän kävi talolla vieraana, sitten alkoi kutsua sinne ystäviään ja lopulta antoi vara-avaimen äidilleen ”kaiken varalta”. Silloin Anna oli päättänyt olla tekemättä avaimesta riitaa.
Nyt tuo ”kaiken varalta” oli saapumassa Lauran, hänen miehensä Jukan, kahden lapsen ja tavaroita täyteen pakatun auton muodossa.
– Aiotko sinä rikkoa välit jonkin kesäpaikan takia? Mikael kysyi.
– Se ei ole koko teidän sukusi kesäpaikka. Se on minun taloni.
– Taas paperit ratkaisevat kaiken.
– Kyllä. Koska puheissa te olette jo jakaneet kaiken keskenänne.
Mikael nappasi takkinsa tuolin selkänojalta.
– Minä menen äidin luo. Soitat sitten, kun olet rauhoittunut. Laura tulee huomenna joka tapauksessa, etkä sinä järjestä lapsille mitään häpeällistä kohtausta.
– Minä en järjestä häpeää. Minä kirjaan sen ylös.
Ovi pamahti kiinni hänen jäljessään. Anna jäi keittiöön yksin, mutta ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen oli hieman helpompi hengittää. Ei rauhallinen olo ollut. Vain selkeä. Nyt hän ymmärsi, ettei tätä asiaa korjattaisi suostuttelulla.
Hän otti kaapista asiakirjakansion: lahjakirjan, lainhuutotodistuksen, kiinteistötunnuksen ja taloon liittyvät kuitit. Sen jälkeen hän avasi viestit. Laura oli ehtinyt lähettää uuden: ”Tilasimme muuttoauton huomiseksi. Jos saat hysteerisen kohtauksen, se on sinun omallatunnollasi.”
Heti perään tuli Mikaelilta viesti: ”Minä annoin hänelle avaimen. Älä nolaa minua.”
Anna otti viesteistä kuvakaappaukset, lähetti kopiot omaan sähköpostiinsa ja soitti konstaapeli Antti Niemiselle. Numero oli jäänyt hänelle viimevuotisesta tapauksesta yhdistyksen alueella, kun naapurin varasto oli murrettu auki.
Antti Nieminen kuunteli tyynesti ja erotti heti perheriidan huudot tosiasioista.
– Oletteko te talon ja tontin omistaja?
– Olen.
– Onko heillä siellä virallinen osoite? Ovatko he asuneet siellä vakituisesti? Onko vuokrasopimusta tai kirjallista suostumusta?
– Ei. Mitään sellaista ei ole.
– Siinä tapauksessa pitäkää huomenna asiakirjat mukananne. Jos he tulevat paikalle ja alkavat avata porttia tai kantaa tavaroita sisään vastustuksestanne huolimatta, soittakaa hätäkeskukseen tai poliisin päivystykseen. Älkää tönikö ketään, älkää repikö avaimia käsistä älkääkä riidelkö muuttomiesten kanssa. Sanokaa vain selvästi todistajien kuullen, ettette anna lupaa tulla sisään ettekä suostu heidän asumiseensa siellä.
– He alkavat varmasti huutaa, että tämä on perheen sisäinen riita.
– Antakaa heidän huutaa. Poliisi ei ratkaise sitä, kenelle omaisuus kuuluu, mutta ilmoitus yrityksestä mennä omistajan tahdon vastaisesti sisään on otettava vastaan.