– Minä kutsun poliisin siksi, että tänne yritetään tulla sisään vastoin tahtoani, Anna vastasi kylmästi.
– Älä sinä puhu Laurasta tuolla tavalla. Hänellä on lapset mukanaan.
– Lapset eivät tee kenenkään ylimääräisistä huoneista heidän omiaan.
Mikael astui portin luo ja yritti saada äänensä pysymään tasaisena. Rauhallisuus jäi kuitenkin yritykseksi.
– Anna, avaa nyt. Selvitetään tämä ilman poliisia. Laura kiihtyi, sinäkin kiihtyit. Nostetaan tavarat toistaiseksi vaikka varastoon, ja illalla puhutaan kunnolla.
– Ei.
– Ne ovat pelkkiä tavaroita.
– Ne ovat ensimmäinen askel siihen, että tänne muutetaan. Sinä tiedät sen aivan hyvin.
Laura ei malttanut olla hiljaa.
– Totta kai muutetaan! Minne meidän muka pitäisi mennä? Sinähän itse sanoit, että hän murisee hetken ja rauhoittuu sitten.
Mikael käänsi katseensa sisareensa niin terävästi, että tämä vaikeni hetkeksi. Vasta nyt hän tajusi, ettei Laura auttanut häntä pääsemään tilanteesta pois, vaan paljasti hänet joka lauseella entistä pahemmin.
– Minä sanoin, että puhun Annan kanssa, hän mutisi.
– Etkä sanonut. Sinä sanoit: ”Avain on teillä, menkää vain, minä hoidan asian.”
Anna katsoi miestään. Hänen ei tarvinnut enää todistaa mitään. Laura oli sanonut ääneen juuri sen, mikä oli olennaista.
Silloin tielle kaartoi poliisiauto. Antti Nieminen nousi siitä toisen poliisin kanssa, tervehti lyhyesti ja pyysi nähdä asiakirjat. Anna ojensi hänelle kansion, henkilöllisyystodistuksensa sekä tulosteet viesteistä.
Laura alkoi puhua heti kovalla äänellä:
– Tämä on perheen sisäinen asia. Emme me mitään varkaita ole. Tulimme veljeni luo, hän antoi meille luvan.
Antti Nieminen siirsi katseensa Mikaeliin.
– Oletteko te tämän talon tai tontin omistaja?
Mikael jäi vaiti.
– Ei ole, Anna sanoi hänen puolestaan. – Omistaja olen minä. Tässä on ote.
Poliisi selasi paperit läpi ja kääntyi sitten Lauran puoleen.
– Ilman omistajan suostumusta ette mene tontille ettekä kanna tavaroita sisään. Jos katsotte, että teillä on oikeus asua täällä, asia pitää hoitaa virallista tietä. Tässä hetkessä teille on annettu selkeä kielto.
Jukka synkistyi.
– Meillä on avain.
– Avain ei osoita asumisoikeutta, Antti Nieminen totesi. – Varsinkaan silloin, kun omistaja nimenomaisesti vastustaa sisäänpääsyä.
Lauran kasvot lehahtivat punaisiksi.
– Eli meidän pitäisi lasten kanssa jäädä kadulle? Vain siksi, että hän on ahne?
Ensimmäistä kertaa koko päivänä Anna ei vastannut Lauralle, vaan kääntyi Helenan puoleen.
– Helena, teillä on vapaa huone. Tehän olette perhettä.
Anoppi käänsi katseensa saman tien pois.
– Minulla on remontti kesken. Ja verenpaine. En minä kestä meteliä.
Laura käännähti hitaasti äitinsä suuntaan.
– Eli sinun luoksesi ei voi tulla, mutta tänne kyllä voi?
– Älä aloita, Helena sanoi ärtyneesti. – Olen jo vanha ihminen. Tarvitsen rauhaa.
– Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Lauran ääni särähti vihaksi. – Mikael sanoi, että asia on sovittu!
Mikael seisoi portin vieressä ja tuijotti maahan. Hänen roolinsa perheen ratkaisijana oli päättynyt täsmälleen siihen kohtaan, jossa olisi pitänyt vastata omista lupauksistaan.
Anna otti puhelimensa esiin ja avasi viestiketjun.
– Haluan tehdä ilmoituksen. Tässä on Lauran viesti muutosta. Tässä taas Mikaelin viesti, jossa hän kertoo antaneensa avaimen. Tänään he tulivat tavaroiden kanssa, yrittivät avata portin ja tuoda omaisuutta sisään sen jälkeen, kun olin kieltänyt sen.
Mikael nosti päänsä.
– Näytätkö sinä minunkin viestini?
– Näytän. Koska sinä jaoit pääsyn minun kotiini ilman minun lupaani.
– Sinä käännyit omaa perhettä vastaan.
– En, Mikael. Te tulitte minua vastaan.
Antti Nieminen kirjasi selityksiä ylös ilman turhia kommentteja. Juuri se teki tilanteesta kaikkein paljaimman. Laura ja Helena eivät saaneet keskustelua enää käännettyä tutuksi sukulaisten väliseksi painostukseksi. Paperille eivät päätyneet loukkaantumiset, vaan teot: avain, muuttomiehet, yritys avata portti ja omistajan kielto.
Muuttomiehet ilmoittivat, että odotus ja ajo oli maksettava. Jukka alkoi väittää vastaan, mutta ymmärsi nopeasti, ettei kukaan kuljettaisi laatikoita takaisin ilmaiseksi. Laura ei enää huutanut Annalle, vaan Mikaelille.
– Sinä järjestit meidät tähän! Minä kerroin kaikille, että muutamme. Asunto annettiin pois. Tavarat pakattiin. Mitä nyt tehdään?
Mikael yritti sanoa, että kaiken olisi voinut hoitaa rauhallisesti, mutta edes Helena ei vilkaissut häneen. Anopin piti pelastaa oma nahkansa.
– Laura, tulkaa nyt pariksi päiväksi minun luokseni, hän sanoi vastahakoisesti. – Mutta kaikkia tavaroita ette sitten kanna sisään. Minulla on oikeasti vähän tilaa.
Laura päästi lyhyen, vihaisen naurahduksen.
– Tietenkin. Annan taloon voi tulla vaikka sängyn kanssa, mutta sinun luonasi ”kaikkia tavaroita ei kanneta sisään”.
Anna pysyi hiljaa. Tämä näytös ei enää tarvinnut häntä. Ihmiset, jotka tunti sitten olivat painostaneet häntä yhteisenä rintamana, riitelivät nyt keskenään vaivasta, pakettiauton maksusta ja lupauksista, joita joku oli jaellut toisen kodin kustannuksella.
Antti Nieminen palautti Annalle asiakirjat.
– Ilmoitus kirjataan. Saatte tiedon tarkastuksen tuloksesta myöhemmin. Heille on nyt selvästi kerrottu, ettei tontille saa mennä eikä tavaroita purkaa ilman teidän suostumustanne.
– Kiitos, Anna sanoi.
Laura kuuli sen ja käänsi pistävän katseensa häneen.
– Oletko nyt tyytyväinen? Häpäisit sukulaiset ja jätit lapset tien päälle.
– En, Laura.