Suoraan sanottuna vaihtoehtoja oli kaksi: joko minä pysähdyn nyt, tai kehoni pettää lopullisesti. Olen vasta kolmekymmentäviisi, mutta terveys on jo aivan hajalla.
Helena puristi huulensa kapeaksi viivaksi. Sääliä hänessä ehkä liikahti, mutta oma loukkaantuminen tuntui paljon suuremmalta.
— Älä nyt keksi, hän tuhahti. — Vai että tuli huono olo. Me elimme 90-luvulla melkein ilman rahaa, kasvatimme lapset ja silti selvittiin. Sinä olet vain laiskistunut, Anna. Poikani on hemmotellut sinut pilalle.
— Me elämme jatkossa yhdellä palkalla, Anna sanoi hiljaa ja tuijotti pöydän pintaa. — Kaikesta on pakko karsia. Myös siitä, mitä olemme antaneet sinulle. Sinulla on kuitenkin eläke.
— Eläke! Helena leväytti kätensä. — Mitä sillä muka ostaa? Leipää ja maitoa? Minä olen tottunut elämään ihmisarvoisesti. Tarvitsen vitamiineja, hoitoja, kaikenlaista! Ja sitä paitsi minä olen äiti. Minulla on oikeus!
Silloin Mikael tuli keittiöön. Hänellä oli kotihousut jalassa, parta ajamatta ja katse väsyneenä samea. Sanaakaan sanomatta hän asettui vaimonsa taakse ja laski kätensä tämän hartioille.
— Äiti, älä aloita.
— Minä en aloita mitään, yritän vain saada teidät järkiinne! Helena kääntyi poikansa puoleen. — Mikael, sano sinä edes hänelle jotakin. Hän päätti jäädä kotiin istumaan, ja äiti saa jäädä oman onnensa nojaan?
— Äiti, rahaa ei ole.
— Miten niin ei ole? Sinähän käyt töissä!
— Me maksamme Annan hoitoihin ja toipumiseen liittyviä velkoja pois. Ja… Mikael huokaisi raskaasti. — Me emme enää pysty rahoittamaan sinun oikkujasi. Se ei ole ollut apua, äiti. Se on ollut elättämistä.
— Elättämistä? Helenan kasvot lehahtivat kuumiksi. — Sinä kiittämätön poika! Minä omistin elämäni sinulle. En mennyt uudelleen naimisiin, etten toisi sinulle isäpuolta kotiin. Ja nyt sinä syytät minua leivänpalasta?
— Ne rahat menivät takseihin, ravintoloihin ja uusiin käsilaukkuihin, Anna sanoi matalalla äänellä. — Samaan aikaan minä kuljin vanhoissa vaatteissa.
— Älä laske minun rahojani! anoppi kiljaisi. — Ne olivat minun rahojani!
— Ne olivat minun ansaitsemiani rahoja, Helena. Minä tein ne työt ja nielin samalla rauhoittavia tippoja kourakaupalla.
— Anna kortti takaisin! Helena ponnahti pystyyn. — Vaikka siellä ei olisi senttiäkään, se on minun tavarani. Minä päätän, mitä sillä teen!
Hän ojensi kätensä. Anna kaivoi muovikortin hitaasti taskustaan ja käänteli sitä sormiensa välissä.
— Palauta korttini, olen tottunut siihen! Helena huusi.
Anna nosti katseensa. Siinä katseessa ei ollut enää alistumista.
— En.
— Mitä?! Mikael, kuuletko sinä? Hän ottaa minun korttini!
Mikael astui pöydän ääreen. Sanomatta mitään hän laski äitinsä eteen panttilainaamon kuitin.
Kellertävä paperilappu jäi makaamaan vahakankaan päälle heidän väliinsä. Helena jähmettyi. Hänen silmänsä osuivat tuttuihin riveihin: kultaketju, 15 grammaa. Luovuttaja: Helena Korhonen.
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus.
— Mistä… hän kähisi.
— Löysin sen, Mikaelin ääni oli ontto. — Kolme kuukautta sitten. Pyysit minua etsimään mökin avaimia laukustasi. Muistatko? Silloin tämä tuli vastaan.
Helena perääntyi askeleen.
— Mikael, minä… minä voin selittää…
— Se oli se päivä, jolloin Annan ketju katosi. Hänen isänsä lahja. Sinä olit silloin meillä kylässä ja autoit järjestämään vaatekaappia.