Anna itki kokonaisen viikon. Hän luuli pudottaneensa korun jonnekin itse. Ja sinä… sinä silitit häntä olkapäästä ja lohdutit. Sanoit, ettei se ollut mitään, kultaseni, vain tavara, tärkeintä on terveys.
— Minä aioin lunastaa sen takaisin! Helena parahti, kun ymmärsi joutuneensa nurkkaan. — Minulla oli pakottava tarve rahalle! Hampaat alkoivat reistailla, enkä minä mene terveyskeskuksen jonoon istumaan! Olisin kyllä palauttanut sen!
— Sinä ostit niillä rahoilla kylpyläloman, äiti. Näin varauspaperit.
— Entä sitten? hän kiljaisi jo puolustautuen. — Kyllä, ostin! Minä olen äiti, minä olen ansainnut lepoa! Teillä on koruja muutenkin vaikka kuinka, ette te siihen kaadu! Yksi ketju vain!
— Se oli muisto isästä, Anna kuiskasi. — Hänen kuolemansa oli meille jo muutenkin hirveän raskas.
Mikael katsoi äitiään niin kuin olisi nähnyt tämän ensimmäistä kertaa elämässään, eikä pitänyt näkemästään.
— Lähde, hän sanoi hiljaa.
— Ajatko sinä minut ulos? Oman äitisi? Jonkin metallinpalan takia?
— Ei ketjun takia. Valehtelun takia. Ja siksi, ettet sinä rakasta meitä, äiti. Sinä vain käytät meitä hyväksesi.
— No jääkää sitten! Helena tempaisi laukkunsa lattialta, hapuili kahvoja eikä osunut niihin ensimmäisellä yrittämällä. — Eläkää miten huvittaa! Kitukaa omillanne! Vielä te tulette minun luokseni, kun hätä tulee!
Hän syöksyi rappukäytävään ja paiskasi oven perässään. Kadulla hänen kätensä vapisivat niin, että taksisovelluksen avaaminenkin oli vaikeaa. Sovellus ilmoitti kylmästi, ettei tilillä ollut katetta. Niinpä oli pakko kävellä bussipysäkille. Tuuli löi vasten kasvoja, ja päässä hakkasi yksi ainoa ajatus: kyllä he vielä katuvat. Aivan varmasti katuvat.
Mutta he eivät katuneet. Eivätkä soittaneet.
Ensimmäisen kuukauden Helena pysyi pystyssä pelkän raivon voimalla. Hän käytti eläkkeen rippeitä leivoksiin ja kulki tahallaan heidän talonsa ohi leuka koholla, kuin koko maailma olisi ollut hänen alapuolellaan.
Sitten rahat loppuivat. Kokonaan.
Jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Helena huomasi hämmästyneenä, kuinka paljon hänen tavallinen juustonsa maksoi ja miten suuri osa eläkkeestä katosi vastikkeeseen ja laskuihin. Oli ostettava halvimpia makaroneja ja keittoluita, joista sai sentään liemeen makua.
Asunnossa oli yhtäkkiä painostavan hiljaista. Ennen hän oli ärsyyntynyt miniänsä puheluista, mutta nyt puhelin saattoi olla mykkä päiväkausia. Vain lainamainokset ja robottisoitot rikkoivat hiljaisuuden.
— Teille on alustavasti hyväksytty… pirteä ääni alkoi luetella.
— Painukaa hiiteen! Helena huusi ja katkaisi puhelun, vain puhjetakseen hetken päästä itkuun.
Kolmannen kuukauden kohdalla hänen talvisaappaansa vetoketju hajosi. Suutarilla sanottu hinta sai hänet melkein horjahtamaan.
— Siinähän on viiden minuutin työ! hän närkästyi.
— Tehkää sitten itse, suutari murahti.
Kotona Helena kiipesi hakemaan ylähyllyltä vanhan matkalaukun. Sen sisällä oli ompelukone. Raskas, luotettava, sellainen joka ei ollut pettänyt koskaan. Aikoinaan, kun Mikael oli pieni, Helena oli ommellut vaatteita puolelle taloyhtiölle.
Hän pujotti langan neulansilmään. Työhön tottumattomat sormet tärisivät. Saappaan kanssa kului koko ilta; neula pisteli sormenpäät verille, ja kaksi neulaa katkesi. Mutta lopulta vetoketju oli kiinni.
Seuraavana päivänä Helena nieli ylpeytensä ja kiinnitti alaoven ilmoitustaululle lapun: Vaatteiden korjausta edullisesti, asunto 15.
Ensimmäisenä oven taakse ilmestyi nuori naapuri, opiskelijatytön näköinen.
— Helena-täti, minulta repesivät farkut, hän aloitti arasti.