Pankkiautomaatti työnsi kortin ulos terävällä, epämiellyttävällä piippauksella. Ruudulle ei ilmestynytkään tuttua kehotusta nostaa rahat, vaan punainen ilmoitus: tapahtuma hylätty.
Helena räpäytti silmiään. Hän kohensi turkishattuaan, joka tuntui äkkiä tukahduttavan painavalta ja kuumalta. Tämän täytyi olla virhe. Aivan varmasti virhe. Oli kuukauden kuudestoista päivä, juuri se päivä, jolloin miniä siirsi hänelle rahallisen tuen. Anna kutsui sitä avuksi, mutta Helena oli jo kauan pitänyt summaa oikeutettuna korvauksena siitä, että hän oli kasvattanut sellaisen pojan kuin Mikael.
Hän työnsi kortin uudelleen automaatin aukkoon. Nahkahansikkaiden verhoamat sormet lipsuivat painikkeilla.
Tilillä ei ollut katetta.
Hänen takanaan joku huokaisi kärsimättömästi.
— Rouva, kestääkö teillä vielä kauan? Tässä on jonoa, jos ette sattuneet huomaamaan.
Helena pyörähti ympäri ja mittasi huppupäisen nuorukaisen ankaralla katseella.
— Opettele odottamaan! Laite temppuilee.
Hän siirtyi sivummalle kaupan näyteikkunan luo ja kaivoi puhelimen esiin. Hälytysääni kuului kerta toisensa jälkeen, mutta kukaan ei vastannut. Ei Anna eikä Mikael.
— Odottakaapa vain, — hän sihahti tuntien, kuinka loukkaantuminen alkoi kiehua sisällä. — Vai ette muka ole tavoitettavissa. Minulla on tänään manikyyriaika, ja te pilaatte koko päivän?
Poikansa asunnolle hän pääsi neljässäkymmenessä minuutissa. Taksimatkan ajan hän käytti viimeiset käteisensä ja samalla ruokki omaa kiukkuaan. Mielessään hän näki jo, kuinka astuisi sisään ja sanoisi kaiken suoraan. Anna selittelisi hätäisesti, Mikael laskisi katseensa syyllisenä lattiaan. Varmasti he olivat vain unohtaneet. Nuoret olivat sellaisia, pää täynnä tuulta. Mutta kyllä hän muistuttaisi.
Oven avasi Anna.
Helena veti keuhkonsa täyteen ilmaa aloittaakseen heti korotetulla äänellä, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Miniä näytti hirveän huonolta. Tavallisesti viimeistelty ja huoliteltu Anna seisoi siinä miehensä vanhassa t-paidassa, hiukset sotkuisena nutturana, kasvot laihtuneina ja väsyneinä niin, että niitä oli melkein vaikea katsoa.
— Tekö siellä? — hänen äänensä rahisi kuin öljyämätön sarana. — Ettekö olisi voinut soittaa ensin?
— Minä soitin! — Helena astui päättäväisesti kynnyksen yli ja työnsi miniänsä syrjään olkapäällään. Tavallisen tuoreen kahvin tuoksun sijaan nenään iski lääkkeiden ja tunkkaisen ilman haju. — Te ette vastaa minulle. Kumpikaan. Mitä täällä tapahtuu? Miksi kortilla ei ole rahaa? Minä jouduin kaupassa aivan naurettavaan tilanteeseen!
— Menkää keittiöön, — Anna sanoi ja sulki oven katsomatta anoppiinsa. — Mikael tulee kohta.
Keittiössä vallitsi sekasorto. Pöydällä lojui pesemättömiä kuppeja, papereita ja lääkepakkauksia. Helena pyyhkäisi inhoten murut tuolilta ja istuutui riisumatta takkia.
— Minä odotan. Minulla on muutenkin ohjelmaa tälle päivälle.
Anna vajosi vastapäiselle jakkaralle. Hän vaikutti loppuun kuluneelta, aivan kuin voimat olisi puristettu hänestä pois.
— Siirtoja ei enää tule, Helena.
— Mitä? — anoppi naurahti hermostuneesti. — Onko tämä jokin pilailu? Ei naurata.
— Minä irtisanouduin. Viikko sitten.
— Irtisanouduit? Sellaisesta työpaikasta? Oletko menettänyt järkesi? Teillä on asuntolaina, lapsi aloittaa koulun! Pitääkö Mikaelin muka raataa yksin?
— Mikael tietää. Päätimme siitä yhdessä. Lääkäri sanoi asian niin vakavasti, ettei sitä voinut enää ohittaa.