— Ja minä haluan, että Annalla on aviomies, Helena katkaisi hänen puheensa terävästi. — Ja että lapsenlapseni saavat kasvaa isän kanssa. Sinulla ei ole aavistustakaan, Joonas, millaista on jäädä yksin. Minä kasvatin sinut sillä tavalla, ilman tukea.
— Se on eri asia! Joonas kivahti ja ääni kohosi väkisinkin. — Sinä…
— Ei puhuta nyt minusta, vaan sinusta. Sinä olet aivan kuin isäsi kopio. Hän pakeni pulloon, sinä pakenet toisten naisten luo. Mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta: vastuun väistelystä. Onko sinulla raskasta? Luuletko, että Annalla on kevyttä? Kolme pientä lasta ja arki niskassa ilman kunnollista apua. Oletko edes yrittänyt helpottaa hänen elämäänsä? Antanut rahaa kotiin sen sijaan, että tuhlaat sitä jonkun sievän naaman takia?
Joonas vaikeni. Hänen hartiansa valahtivat, ja katse putosi lattiaan.
— Minä olen väsynyt, hän mutisi lopulta. — Yksinkertaisesti väsynyt.
— Niinkö? Eikö loppuun ajettu vaimo enää miellytä? Tietenkin se on varmaan hänen oma vikansa. Mitä meni synnyttämään sinulle kolme lasta, vai kuinka? Silloin sinä kyllä vannottelit rakkautta. Ilman sinua hän voisi nyt vaikka maata jossain rannalla nauttimassa auringosta, eikä seistä kotona virttyneessä aamutakissa, tukka pesemättä, pesemässä lasten takapuolia ja keittämässä ruokaa. Ja sillä aikaa sinä huvittelet tämän… kanssa.
Joonas istahti portaalle ja peitti kasvonsa käsillään.
— En minä tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.
Helena sen sijaan tiesi liiankin hyvin. Hän näki tulevaisuuden edessään kuin valmiiksi kirjoitettuna. Anna hakisi avioeroa, ottaisi lapset mukaansa ja lähtisi vanhempiensa luo toiseen kaupunkiin. Joonas palaisi hänen nurkkiinsa asumaan siksi aikaa, kun asuntoasiaa järjesteltäisiin. Ja sen jälkeenkö hän raahaisi mukanaan tällaisia naisia? Tyhjäpäisiä ja rahan perässä kulkevia?
— Minäpä tiedän, Helena sanoi kylmästi. — Sinä pysyt vaimosi luona ainakin siihen asti, että lapset kasvavat. Jos ei miellytä, opettele kestämään. Sinä olet itse tehnyt valintasi. Minä kysyin sinulta ennen häitä varmaan sata kertaa, oletko varmasti valmis. Ala auttaa Annaa. Hoida lapsiasi, edes joskus. Minussakin on vikaa, en kasvattanut sinua tarpeeksi lujasti. Mutta nyt korjaan sen. Tänä viikonloppuna sinä otat lapset ja tulette minun luokseni. Mennään vaikka eläintarhaan. Anna saa sillä välin levätä.
— Oletko tosissasi? Joonas nosti päänsä. — He ovat vielä pieniä!
— Älä viitsi. Sinä olet heidän vanhempansa aivan samalla tavalla kuin Annakin. Ja tänään annat pankkikorttisi vaimollesi.
— Äiti, ei! Sinä et määrää minua! En minä ole mikään pikkupoika!
— Etkö ole? Anna ei pysty ostamaan itselleen edes uusia alusvaatteita, ja sinä vuokraat asuntoa tuollaiselle? Ei hätää. Saat elää hetken ilman ylimääräistä rahaa, niin tämänkaltaiset toisten miesten perässä juoksijat katoavat nopeasti. Ja jos et kuuntele minua, tiedät kyllä, mihin pystyn. Käännän kaikki sinua vastaan. Tarvittaessa pidän huolen siitäkin, että työpaikkasi alkaa horjua. Häpäisen sinut kaikkien edessä.
He jäivät istumaan portaikkoon vielä pitkäksi aikaa. Puoli tuntia kului niin, että Helena puhui ja Joonas kuunteli sanomatta juuri mitään. Lopulta mies kysyi vaisusti:
— Äiti… aiotko sinä oikeasti vahtia, etten minä petä Annaa?
— Aion. En halua, että lapsenlapseni kasvavat rikkinäisessä perheessä. Riittääkö se vastaukseksi?
Vuotta myöhemmin Helena istui poikansa keittiössä. Olohuoneesta kuului lasten iloinen töminä ja nauru, kun he juoksentelivat uusien lelujensa kanssa. Anna keinutteli sylissään nuorinta lasta uneen, ja Joonas seisoi tiskipöydän ääressä kuorimassa perunoita.
— No, kertokaahan, millaisia suunnitelmia teillä on uudenvuoden varalle, Helena kysyi.
— Ollaan kotona, Joonas vastasi rauhallisesti. — Uusivuosi on perhejuhla.
He juttelivat hetken juhlapöydästä, lasten nukkumaanmenoajoista ja siitä, mitä ruokaa laitettaisiin. Sitten puhe siirtyi luontevasti uuteen kauppaan, joka oli avattu korttelin päähän heidän talostaan. Tavallisia perheen keskusteluja. Ehkä ulkopuolisen mielestä arkisia ja tylsiä, mutta juuri siksi niin tärkeitä.
Helena hymyili hiljaa. Hän tiesi, ettei Joonas enää käynyt sen naisen luona. Poika oli alkanut viettää enemmän aikaa kotona ja tarttui nykyään oikeasti kotitöihin. Anna puolestaan oli muuttunut silmissä: kun hän sai mieheltään tukea ja käyttöönsä perheen rahat, hänen kasvoilleen palasi väri ja ryhtiin keveys. Joskus hän palkkasi jopa lastenhoitajan ja antoi itselleen luvan levätä.
Rauha oli palannut heidän kotiinsa. Ja Helena oli kiitollinen siitä, että oli ehtinyt puuttua asiaan ajoissa.