Helena ei halunnut jäädä arvailemaan eikä rakentaa päässään uusia selityksiä. Hän päätti ottaa asiasta selvää saman tien.
Kun Joonaksen työpäivän piti olla ohi, Helena lähti rauhallisesti saamansa osoitteen suuntaan. Hän ei kiirehtinyt, vaikka sisällä raivosi. Talon alaovesta hän pääsi sisään jonkun keski-ikäisen naisen vanavedessä. Nainen vilkaisi häntä epäluuloisesti, mutta Helena ei välittänyt katseesta. Hän nousi neljänteen kerrokseen, pysähtyi oven numero neljäkymmentäkolme eteen ja painoi ovikelloa.
Hetken kuluttua hän kääntyi sivuttain ja alkoi potkia ovea voimalla.
— Avaa! Tiedän kyllä, että olet siellä!
Totta kai hän tiesi. Joonaksen auto seisoi pihapaikalla aivan näkyvillä.
Ovi avautui lopulta. Sen takana seisoi Joonas. Hänen katseessaan välähti ensin hämmennys, sitten selvä pelko.
— Äiti? Sinä… miten sinä…
Helena ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti poikaansa. Joonaksen takana näkyi nuori nainen. Tuskin kahtakymmentäkahta vanhempi. Täyteläiset huulet, kapea vyötärö, pitkät hiukset melkein alaselkään saakka. Yllään hänellä oli lyhyt aamutakki, joka peitti reidet juuri ja juuri. Aivan varsinainen unelma, Helena ajatteli kylmästi.
Tyttö hymyili epävarmasti ja punastui.
— Hei… ketä te etsitte?
Joonas muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi ja sai vaivoin sanottua:
— Tämä on minun äitini.
Hymy katosi tytön kasvoilta silmänräpäyksessä.
— Ai.
Helena ei aikonut tuhlata hetkeäkään. Hän tarttui Joonasta paidankauluksesta, kiskaisi tämän ympäri ja työnsi poikansa voimalla porraskäytävään. Joonas ei edes yrittänyt panna vastaan; hän oli liian järkyttynyt.
— Äiti, kuuntele nyt…
— Ole hiljaa!
Helena nappasi lattialta Joonaksen kengät ja viskasi ne hänen peräänsä. Sen jälkeen hän kääntyi tyttöön, jonka kasvoille oli noussut puhdas kauhu.
— Ja sinä kuuntelet nyt tarkasti, kaunokainen. Hänellä on vaimo. Ja kolme lasta. Vanhin on seitsemänvuotias, nuorin vasta puolen vuoden ikäinen. Tiesitkö sinä sen?
Tyttö perääntyi ja painautui seinää vasten.
— Minä… hän sanoi, että hän eroaa…
— Joonas osaa kyllä puhua. Sitä hän tekee oikein sujuvasti. Mutta kerrohan, millä sinä ajattelit silloin, kun päästit hänet tänne? Vai ajattelitko lainkaan?
— Äiti, lopeta! Joonas huusi porrastasanteelta ja yritti samalla saada kenkiä jalkaansa.
— Suu kiinni! Helena ei edes kääntänyt päätään poikaansa kohti, vaan astui aivan tytön eteen. — Minä varoitan sinua nyt, tyttö. Vaikka hän tänään jättäisi vaimonsa ja jäisi sinun luoksesi, se ei muuta mitään. Minä en tule koskaan hyväksymään sinua. Minulle sinua ei ole olemassa. En tule häihin, en katso lapsiasi päinkään, enkä päästä sinua edes kynnykseni yli. Ymmärrätkö? Ja jos vielä kerran menet hänen lähelleen, minä kaadan päällesi happoa. Istun vaikka vankilassa, se ei minua pelota.
Tyttö purskahti itkuun. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, ja hän nyyhkytti kuin säikähtänyt pentu. Helena ei tuntenut sääliä pisaraakaan.
— Jos vielä soitat hänelle, tai jos hän ilmestyy tänne uudestaan, saat syyttää itseäsi. Mihin sinä oikein tunget? Miehellä on kolme lasta. Eivätkö omat vaikeutesi riitä? Minä järjestän niitä lisää, jos on tarvis.
Hän kääntyi, tarttui Joonasta olkapäästä ja melkein raahasi tämän portaita alas. Raivo salpasi hengitystä, ja jokainen askel tuntui raskaalta. Toisen kerroksen kohdalla Helena pysähtyi ja istahti ikkunalaudalle. Joonas seisoi hänen edessään pää painuksissa, aivan kuin pahanteosta kiinni jäänyt koulupoika.
— Nyt kuuntelet tarkkaan. Jos tulet tänne vielä kerran, saat kantaa seuraukset itse. Laita avioliittosi kuntoon äläkä juokse vieraiden naisten perässä. Menikö perille?
— Äiti, minä en pysty siihen enää, Joonas sanoi hiljaa ja käänsi katseensa pois. — En ole rakastanut Annaa pitkään aikaan. Meidän välillämme ei ole enää mitään intohimoa. Me elämme kuin kämppäkaverit. Hän vain laittaa ruokaa, hoitaa lapsia ja siivoaa. Minäkin haluan jotain omaa.