Mutta Helena nieli sanat ennen kuin ne ehtivät ulos. Hän ei ollut typerä. Yhtäkkiä hänen eteensä avautui paljon synkempi selitys, ja sen ymmärtäminen käänsi vatsan nurin.
Niinpä niin. Mitä järjettömämpi valhe, sitä helpommin siihen joskus uskotaan. Ja Anna puhui totta — omaa totuuttaan. Joonas oli ilmeisesti syöttänyt vaimolleen tarinaa äidin sairauksista ja avuntarpeesta. Helena tajusi saman tien, missä hänen rakastava poikansa todellisuudessa vietti ne illat. Onneksi miniä ei ollut vielä tajunnut sitä.
— Anna, Helena sanoi hiljaa ja varoi jokaista sanaansa, ettei vain lipsauttaisi mitään peruuttamatonta. — Anna anteeksi, että kaikki meni näin. Minä todella unohdin, että hänellä on perhe. Sinä ja lapset. Olen jo käynyt tutkimuksissa, ystävä auttoi järjestämään kaiken. Pian olen taas aivan kunnossa. Mene sinä lepäämään. Minä jään lasten kanssa.
Anna kohotti häneen itkuiset, punertavat silmänsä.
— Ihanko totta?
— Totta kai. Sinun täytyy saada nukkua. Vannon sillä vähällä terveydellä, mitä minulla muka vielä on, että Joonas ei enää ravaa minun luonani. Hän pysyy kotona, sinun kanssasi.
Anna nyyhkäisi vielä kerran ja lähti makuuhuoneeseen. Helena jäi hoitamaan heränneitä lapsenlapsia, ja samalla hänen sisällään alkoi kasvaa jäätävä raivo. Ikävä kyllä hän tiesi liiankin hyvin, mitä Annaa odotti. Hän oli itse elänyt saman läpi silloin, kun Joonas oli vasta kaksivuotias. Sen jälkeen hän ei pitkään aikaan luottanut kehenkään, vaan paranteli haavojaan yksin ja hiljaa.
Helena lähti asunnosta vasta myöhään illalla. Joonas ei ollut vieläkään tullut kotiin; hän oli kuulemma jäänyt ylitöihin. Helena huokaisi raskaasti, kaivoi puhelimen esiin ja soitti pojalleen.
— Joonas, missä sinä olet?
— Töissä. Miksi kysyt?
— Ai, tänään et siis olekaan kuolemaa tekevän äitisi luona?
Langan toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus. Lopulta poika sanoi epävarmasti:
— Äiti…
— Missä sinä olet nyt?
— Töissä.
— Oletko aivan varma?
— Äiti, ei puhuta tästä nyt…
— Joonas, sinä valehtelet vaimollesi, että käyt minun luonani. Että minä olen suurin piirtein haudan partaalla. Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
— Äiti, tämä ei ole sitä, mitä sinä luulet.
— Kotiin. Heti, Helena ärähti ja katkaisi puhelun.
Koko sunnuntain hän oli kuin tulisilla hiilillä. Poika ei soittanut, eikä Helena itsekään halunnut ottaa häneen yhteyttä. Maanantaina lounasaikaan hän suuntasi Joonaksen työpaikalle. Sisäänkäynnillä oli vartiointi, metallinpaljastin, vastaanottotiski ja kyllästyneen näköinen vartija. Ihmisiä kulki edestakaisin joka suunnasta, ja paikka muistutti enemmän muurahaispesää kuin toimistoa. Helena käveli rauhallisesti tiskille.
— Hyvää päivää. Tunnetteko te Joonas Korhosen?
Vartija vilkaisi häntä ilmeettömästi.
— Tunnen. Entä sitten?
Helena otti laukustaan ison setelin ja liu’utti sen tiskille niin, että hänen kätensä peitti liikkeen.
— Kuulkaa, hän sanoi matalalla äänellä. — Minun pitäisi saada tietää, kenen kanssa hänellä on täällä työpaikalla suhde. Olen hänen äitinsä, ja ymmärrän oikein hyvin, mistä on kyse. Minun käy lapsenlapsia sääliksi.
Vartijan katse käväisi setelissä ja palasi sitten Helenaan. Hän huokaisi. Hetkeä myöhemmin raha oli kadonnut niin nopeasti, ettei Helena ehtinyt kunnolla edes huomata liikettä.
— Ei tämä mikään suuri salaisuus ole, joten en minä tässä mitään pahaa tee, mies mutisi. — Hänellä on säpinää Lauran kanssa kirjanpidosta. Nuori tyttö, vasta tullut taloon. Joonas kuskaa häntä joka paikkaan ja on kuulemma vuokrannut hänelle asunnonkin. Osoitteen voin katsoa järjestelmästä.
Kymmenen minuutin kuluttua Helena seisoi kadulla paperilappu kädessään. Siihen oli kirjoitettu osoite. Hänen sisällään kiehui, vaikka hän oli odottanut jotakin juuri tämänkaltaista. Niin tavallista, niin kulunutta. Nyt oli vain kiinnostavaa nähdä, riittäisikö pojalla otsaa lähteä taas ”sairaan äitinsä luo”, vai olisiko tänään vuorossa venynyt palaveri.