Helena ilmestyi miniänsä luo lauantaina iltapäivällä ilman, että oli etukäteen ilmoittanut tulostaan. Hän tiesi lastenlasten olevan sairaana, mutta viime aikoina Anna ei ollut pyytänyt apua. Oli vain todennut pärjäävänsä itse. Pärjäävänsä kyllä — mutta Helena oli itsekin äiti ja ymmärsi liiankin hyvin, miten uuvuttavaa kolmen lapsen kanssa oli, varsinkin kun Annan omat vanhemmat asuivat toisella paikkakunnalla.
Niinpä Helena päätti olla tällä kertaa vähän tungetteleva ja meni paikalle kutsumatta. Kun Anna avasi oven, Helena tajusi heti tehneensä oikein. Miniä näytti suorastaan kamalalta: kasvot olivat kalpeat ja väsyneet, silmien alla tummat varjot, hiukset hätäisesti sidotulla poninhännällä ja T-paidassa lastenruokatahraa.
— Hei. Miten lapset voivat?
Anna räpäytti silmiään kuin yöstä herätetty pöllö ja vastasi väsyneesti:
— Mikael nukahti juuri, kuume laski äsken. Sofian sain rauhoittumaan, hän katsoo piirrettyjä. Tuomas nukkuu vielä, hän kuumeili koko yön.
— Hyvä. Tehdään sitten niin, että minä katson lasten perään ja sinä menet nukkumaan, Helena ehti aloittaa, mutta Anna keskeytti hänet äkisti.
— Ei, Helena. Istukaa alas, pyydän. Minun täytyy puhua kanssanne.
Helena jännittyi. Annan äänessä oli jotakin sellaista, että paha aavistus kipitti kylminä väreinä pitkin käsivarsia ja sydämen seutua alkoi pakottaa.
— Puhu sitten.
— Helena, minä kunnioitan teitä todella paljon. Olette aina auttanut minua kaikessa, mutta… — Anna takelteli hetken. — Mutta minä en enää jaksa tätä. En pysty enää olemaan hiljaa. Minulta ovat voimat lopussa. Teidän takianne me olemme kohta Joonaksen kanssa eroamassa.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Juuri sitä! — pojan vaimo puuskahti loukkaantuneena. — Te kutsutte Joonasta luoksenne jatkuvasti. Hän käy teillä melkein joka päivä. Milloin sydän muka oireilee, milloin verenpaine heittelee, milloin päätä huimaa. Hän pudottaa kaiken käsistään — työn, lapset, minut — ja ryntää teidän luoksenne. Tänäänkin, lauantaina, hän on töissä, koska ei ehtinyt tehdä raporttia valmiiksi teidän takianne! Minä ymmärrän, että olette yksin ja että hän on ainoa lapsenne. Mutta te ette ole mikään vanhus, Helena. Te olette viisikymmentäneljä. Miksi te edes tulitte nyt? Autatte minua tunnin ja makaatte sen jälkeen viikon sängyn pohjalla? Ja kaiken lisäksi syyllistätte häntä koko ajan siitä, että terveytenne muka romahti, koska autoitte meitä!
Helena avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta Anna oli jo päässyt vauhtiin.
— Antakaa minun puhua loppuun. Joonaskin on aivan loppu. Te kieltäydytte lääkäristä! Jopa silloin, kun jalat muka pettävät alta, ette suostu soittamaan apua! Minä en jaksa enää tätä terveydellä kiristämistä!
Helena hengitti raskaasti ja tajusi kauhukseen, että miniä piti häntä jonkinlaisena hirviönä.
— Anna, minä…
— Riittää, — naisen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hän löi nyrkkinsä pöytään niin, että ääni kajahti. — Meillä on kolme lasta, ja minä olen kotona heidän kanssaan. Minä tarvitsen miestäni. Minä! Te vain käytätte sairauksianne aseena. Te ette ole sairas, ette oikeasti. Te ette vain halua päästää poikaanne irti helmoistanne. Me emme enää nuku yhdessä, emme puhu toisillemme. Hän tulee kotiin vain syömään ja lähtee taas kiireellä teidän luoksenne. Lapset makaavat kuumeessa, ja hän on teillä! Miksi te tulitte? Kun Joonas ei vastaa puhelimeen, päätittekö tulla tarkistamaan, ettei oma orjanne ole karannut?
Helena istui paikallaan kalpeana kuin lakana. Kielen päällä poltteli vastaus: ”En minä ole koskaan kutsunut häntä luokseni enkä valittanut terveydestäni. Minähän olen terve kuin pukki. Ja kaiken lisäksi Joonas ei edes käy luonani.”