— Sinun rahasi muka! Helena ivasi, ääni terävänä. — Ja kuka sinua on elättänyt nämä kolme vuotta? Kuka on pitänyt sinut vaatteissa? Minun poikani!
Se oli silkkaa valhetta. Anna oli ollut opettajana koko avioliiton ajan, eikä hänen palkkansa ollut Mikaelin tuloja pienempi. He olivat aina jakaneet menot puoliksi. Silti Helenan kanssa oli turha ryhtyä oikomaan asiaa. Hänen maailmassaan totta oli vain se, minkä hän oli itse päättänyt todeksi.
— Äiti on oikeassa, Mikael puuttui puheeseen. — Minä olen pitänyt sinusta huolta, ja näin sinä sitten kiität.
— Mikael, me molemmat käymme töissä ja laitamme rahaa yhteisiin menoihin, Anna yritti sanoa rauhallisesti. — Ja tämä summa tuli minulle isoäidin perintönä. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän talousrahojemme kanssa.
— Kaikella on tekemistä niiden kanssa! Helena parahti. — Kunnollisessa perheessä ei puhuta mistään minun ja sinun omaisuudesta!
Anna ei enää jaksanut niellä vastausta.
— Miksi kesämökki sitten on pelkästään sinun nimissäsi? hän kysyi. — Ja miksi Mikaelin autokin on rekisteröity vain hänelle?
Helena hätkähti hetkeksi, aivan kuin sanat olisivat osuneet paikkaan, jota hän ei ollut varautunut suojaamaan. Se kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen. Sitten hän kokosi itsensä ja suoristi selkänsä.
— Se on eri asia! Miehellä kuuluu olla omaisuutta. Naisen taas… naisen pitää luottaa aviomieheensä!
Anna käänsi katseensa Mikaeliin.
— Minä luotan sinuun. Mutta luottamus ei tarkoita sitä, että minun pitäisi luovuttaa sinulle kaikki, mitä minulla on.
— Sinä olet itsekäs! Mikael ärähti. — Ajattelet vain itseäsi!
Lause iski Annaan kuin avokämmen kasvoille. Itsekäs? Hänkö, joka oli kolme vuotta kuunnellut Helenan piikittelyä, keittänyt ruokaa koko porukalle, pessyt pyykit ja pitänyt kodin kunnossa? Hänkö, joka oli viikonloppuisin ajanut Helenaa kauppoihin, terveyskeskukseen ja minne milloinkin ilman kiitoksen sanaa?
— Tiedättekö mitä, Anna sanoi ja nousi tuolista. — Minulle riittää tältä illalta. Jatketaan huomenna, jos on pakko.
— Et sinä mihinkään lähde! Helena ponkaisi saman tien pystyyn. — Tämä asia selvitetään nyt! Mikael, sano hänelle jotakin!
— Anna, istu alas, Mikael käski. — Äidillä on vielä sanottavaa.
Mutta Anna ei istunut. Hän jäi seisomaan ja katseli heitä kahta: miestään ja anoppiaan, jotka näyttivät todella uskovan, että heillä oli oikeus määrätä hänen elämästään, rahoistaan ja päätöksistään.
— En, hän vastasi hiljaa, mutta äänessä oli lujuutta. — Minä menen nukkumaan. Jos teillä on jotakin keskusteltavaa, keskustelkaa keskenänne.
Hän kääntyi ja käveli makuuhuoneeseen jättäen Mikaelin ja Helenan olohuoneeseen tyrmistyneinä. Selän takaa kuului Helenan närkästyneitä huudahduksia, mutta Anna ei pysähtynyt eikä katsonut taakseen.
Makuuhuoneessa hän lukitsi oven ja nojasi sitä vasten. Sydän hakkasi niin kovaa, että se tuntui kurkussa asti. Hän ymmärsi ylittäneensä jonkin näkymättömän rajan. Hän oli rikkonut perheen lausumattomia sääntöjä, niitä joiden mukaan anopin sana oli laki ja miniän tehtävä oli vaieta, myöntyä ja totella.
Puhelin värähti yöpöydällä. Viesti oli Marialta: ”No, saitko ostettua sen asunnon? Onnea!”
Anna hymyili väsyneesti ja surumielisesti. Kyllä, hän oli ostanut sen. Mutta millä hinnalla?
Seuraavina päivinä kodin ilma muuttui raskaaksi. Mikael vaikeni hänelle tarkoituksellisen näyttävästi, ja Helena huokaili aina hänen nähdessään niin syvään, että tarttui välillä sydämensä kohdalle kuin olisi ollut pyörtymäisillään. Anna kesti tämän hiljaisen boikotin sanomatta juuri mitään. Hän tiesi, että pienikin yritys sovitella johtaisi vain uuteen riitaan.
Perjantai-iltana, kun Anna palasi töistä kotiin, häntä odotti yllätys. Olohuoneessa eivät istuneet vain Mikael ja Helena, vaan myös Mikaelin täti Johanna, Helenan sisar.
— No niin, sieltähän hän vihdoin tulee! Helena kivahti heti. — Johanna, katso nyt itse. Tämä rouva ei suostu luottamaan minun poikaani!
Johanna mittaili Annaa päästä varpaisiin, aivan kuin olisi arvioinut vierasta tavaraa.
— Olen kuullut koko jutun, hän sanoi painokkaasti. — Ruma temppu, Anna. Todella ruma. Meidän suvussamme ei toimita noin.
Anna riisui rauhallisesti takkinsa.
— Teidän suvussanne ei siis ole tapana, että naisella on omaa omaisuutta? hän kysyi.
— Älä vääntele sanoja! Helena murahti. — Tässä on kyse luottamuksesta. Perhearvoista.
— Juuri niin, Johanna säesti. — Kun minun tyttäreni meni naimisiin, hän siirsi kaiken miehensä nimiin. Asunnon, auton, kaiken. Ja hyvin he elivät!
Anna tunsi tarinan. Johannankin tytär oli eronnut kahden vuoden kuluttua eikä hänelle ollut jäänyt käytännössä mitään. Sen sanominen ääneen olisi kuitenkin ollut hyödytöntä.
— Anna, istu, Mikael sanoi ja osoitti tuolia. — Johanna-täti tuli tänne nimenomaan puhumaan sinun kanssasi.
— Mistä puhumaan? Anna jäi seisomaan. — Asunto on jo ostettu ja kirjattu minun nimiini.
— Siitä juuri! Helena vetäisi esiin nipun papereita. — Mikael löysi ratkaisun. Voit tehdä lahjakirjan ja siirtää asunnon hänelle. Sopimus on tässä, sinun tarvitsee vain allekirjoittaa.
Anna tuijotti papereita hetken uskomatta korviaan. He olivat siis tosissaan. He todella kuvittelivat, että hän antaisi ilmaiseksi pois asunnon, jonka oli ostanut isoäitinsä jättämillä rahoilla.
— En, hän sanoi lyhyesti.
— Mitä tarkoitat, että et? Johanna puuskahti. — Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun puhut tuolla tavalla? Helena on ottanut sinut perheeseen, ja sinä…
— Ja minä mitä? Anna keskeytti. — Teen töitä, ansaitsen palkkani ja hoidan kotia. Olen ollut Mikaelille hyvä vaimo. Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi antaa pois kaikki, mikä kuuluu minulle.
— Tietenkin sinun pitää! Helena kiljaisi. — Sinun on kunnioitettava miestäsi! Sinun pitää luottaa häneen!
Anna tunsi suuttumuksen nousevan sisällään hitaasti mutta varmasti.
— Minä kunnioitan häntä ja luotan häneen, hän sanoi. — Mutta kunnioitus ei merkitse sitä, ettei minulla olisi oikeutta mihinkään omaan.
— Kuinka sinä kehtaat puhua noin! Helena hypähti pystyyn. — Mikael, kuuletko sinä, mitä hän sanoo?
Mikael nousi myös.
— Anna, lopeta, hän sanoi kireästi. — Et käyttäydy järkevästi. Allekirjoita paperi, niin tämä näytelmä päättyy.
Anna naurahti, mutta äänessä ei ollut iloa.
— Minäkö en käyttäydy järkevästi? Te olette järjestäneet tänne perhekokouksen vain siksi, että saisitte vietyä minulta asuntoni.