— Allekirjoittakaa tästä, niin asunto siirtyy teille, notaari sanoi. Olin jo viemässä kynää paperille, mutta vedin käteni vaistomaisesti takaisin, kun näin anoppini kurottavan asiakirjojani kohti.
— Allekirjoitus tulee tähän, ja sen jälkeen asunto on teidän, notaari toisti ja työnsi paperipinon Annan eteen. Anna nykäisi kätensä pois niin nopeasti kuin olisi polttanut sormensa, sillä Helena oli jo tarttumassa hänen papereihinsa.
Tuo hetki notaarin toimistossa jäi Annan mieleen rajana, jonka jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Hän istui pöydän toisella puolella asiakirjat sylissään, puristi niitä rystyset valkoisina ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan selkärankaansa pitkin.
Hänen vieressään istui hänen miehensä Mikael. Vastapäätä oli Mikaelin äiti Helena, huoliteltu kampaus moitteettomana ja harmaat silmät yhtä viileinä kuin aina. Kolmen vuoden ajan tuo nainen oli tehnyt Annan arjesta sietämätöntä.
— Katsotaanpa, notaari sanoi ja kohensi silmälasejaan. — Asunto merkitään Annan nimiin, eikö niin?
— Ei missään tapauksessa! Helena katkaisi terävästi. — Se kirjoitetaan minun poikani nimiin. Sehän on aivan luonnollista. Miehen kuuluu olla kodin omistaja.
Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kiehahti. Tämä asunto oli tarkoitus ostaa hänen isoäidiltään perityillä rahoilla. Niillä säästöillä, joita hän oli viiden vuoden ajan varjellut ja kartuttanut. Ja nyt anoppi kuvitteli voivansa määrätä, että omaisuus kirjattaisiin Mikaelille?
— Äiti on oikeassa, Mikael sanoi yllättäen. — Ehkä se olisi järkevämpää niin.
Anna kääntyi katsomaan miestään epäuskoisena. Hehän olivat jo puhuneet tästä. He olivat sopineet, että asunto tulisi Annan nimiin, koska rahat olivat hänen.
— Mikael, mehän sovimme jo… hän ehti aloittaa, mutta Helena iski väliin.
— Rakas lapsi, älä järjestä kohtausta vieraiden ihmisten edessä. Sinä tiedät aivan hyvin, että tämä on perheen kannalta paras ratkaisu. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Jos te vaikka eroaisitte, pitäisikö minun poikani jäädä tyhjän päälle?
Notaari rykäisi vaivaantuneesti.
— Anteeksi, mutta voin vahvistaa kaupan vain sillä tavalla kuin kauppakirjaan on kirjattu. Siinä ostajaksi on merkitty Anna.
— Sen voi muuttaa! Helena korotti ääntään. — Mikael, sano sinä hänelle!
Mikael liikahti tuolillaan hämmentyneenä ja vältteli Annan katsetta.
— Anna, ehkä äiti ei ole ihan väärässä. Mitä väliä sillä on, jos asunto merkitään minun nimiini? Mehän olemme samaa perhettä.
Annan kurkkua kuristi. Kun he kolme vuotta aiemmin menivät naimisiin, Mikael oli ollut toisenlainen mies. Hän oli ollut lempeä, huomaavainen ja valmis seisomaan Annan rinnalla. Mutta sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet lähemmäs Mikaelin äitiä, kaikki oli alkanut muuttua.
Helena oli ottanut ohjat käsiinsä asiassa kuin asiassa. Mikael puolestaan ei tuntunut enää aviomieheltä lainkaan. Hänestä oli tullut äitinsä pieni poika, joka ei uskaltanut ottaa askeltakaan ilman lupaa.
— Mitä väliä sillä on? Anna toisti yrittäen pitää äänensä tasaisena. — Mikael, nämä ovat minun rahojani. Isoäitini perintö.
— Entä sitten? Helena tuhahti. — Te olette perhe! Kunnollisessa perheessä kaikki kuuluu kaikille. Vai etkö sinä muka luota omaan mieheesi?
Anna katsoi anoppiaan suoraan. Ensimmäisestä päivästä lähtien Helena oli antanut ymmärtää, ettei Anna ollut kyllin hyvä hänen kallisarvoiselle pojalleen. Liian tavallinen, liian vähävarainen, liian omapäinen. Helena olisi halunnut toisenlaisen miniän: kuuliaisemman, hiljaisemman ja sellaisen, joka täyttäisi hänen jokaisen toiveensa kyselemättä.
— Luotan Mikaeliin, Anna sanoi hitaasti. — Mutta asunto kirjataan minun nimiini.
Huoneeseen laskeutui painava hiljaisuus. Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Kiittämätön tyttö! Me otimme sinut perheeseemme, ja sinä…
— Ja minä mitä? Anna nousi seisomaan. — Minä ostan asunnon omilla rahoillani ja haluan olla sen omistaja. Onko se jokin rikos?
— Mikael, kuuletko sinä, miten hän puhuu minulle? Helena painoi kätensä rintansa päälle. — Voi hyvänen aika, minulle tulee paha olo…
Mikael ponnahti pystyyn ja kiirehti äitinsä luo.
— Äiti! Äiti, mikä sinulla on? Anna, mitä sinä teit hänelle?
Anna tunsi tuon näytelmän jo ulkoa. Aina kun hän yritti puolustaa itseään, Helena sai välittömästi ”sydänkohtauksen”.
— Soitanko ambulanssin? notaari kysyi, mutta Helena heilautti kättään torjuvasti.
— Ei tarvitse. Vähän vettä vain… Mikael, vie minut kotiin.
Mikael auttoi äitinsä jaloilleen ja kääntyi sitten katsomaan Annaa silmissään syytös.
— Oletko nyt tyytyväinen? Tähän sinä ajoit äitini!
— Minä haluan vain ostaa asunnon omilla rahoillani, Anna vastasi väsyneesti.
— Kotona puhutaan tästä vielä, Mikael mutisi ja talutti äitinsä ulos.
Anna jäi toimistoon yksin. Notaari katsoi häntä myötätuntoisesti.
— Hankala tilanne, hän sanoi hiljaa. — Mutta lain mukaan teillä on täysi oikeus kirjata asunto omiin nimiinne. Rahat ovat teidän, joten päätöskin on teidän.
— Kiitos, Anna sanoi ja veti asiakirjat eteensä. — Hoidetaan tämä loppuun tänään.
Tunnin kuluttua hän astui ulos toimistosta omistustodistus kädessään. Asunto oli nyt virallisesti hänen. Silti ilo ei löytänyt tietä hänen sisälleen. Sen sijaan häntä painoi ahdistus siitä, mitä kotona odottaisi.
Hän palasi vasta myöhään illalla. Anna oli tahallaan viivytellyt niin pitkään kuin pystyi, jotta kohtaamista ei tarvitsisi käydä heti. Mutta sitä ei voinut välttää loputtomiin. Tuskin hän oli ehtinyt astua eteiseen, kun olohuoneesta kajahti Helenan ääni.
— No vihdoinkin, suurrouva suvaitsi saapua!
Anna meni olohuoneeseen. Mikael istui sohvalla äitinsä vieressä. Molemmat katsoivat häntä kuin hän olisi syyllistynyt johonkin anteeksiantamattomaan.
— No? Oletko nyt tyytyväinen? Mikael aloitti. — Sait ostettua pikku asuntosi?
— Sain, Anna vastasi ja riisui takkinsa rauhallisesti. — Kaikki on hoidettu.
— Eikö sinua hävetä yhtään? Helena kivahti. — Sinä nolaat koko perheen! Mitä ihmisetkin ajattelevat?
— Ketkä ihmiset? Anna kysyi uupuneena.
— Kaikki! Naapurit, sukulaiset, tuttavat! Jokainen sanoo, ettet luota mieheesi ja että teidän perheessänne asiat ovat pielessä!
Anna istuutui nojatuoliin heitä vastapäätä.
— Helena, ne rahat olivat minun. Minulla on oikeus päättää, mitä teen omalla omaisuudellani.
Helena puristi huuliaan ohuemmaksi viivaksi ja nojautui eteenpäin, valmiina sinkoamaan seuraavan syytöksen.