— Kukaan ei ole viemässä sinulta mitään! Johanna loukkaantui. — Mutta kunnollisessa perheessä omaisuus kuuluu miehelle!
— Kunnollisessa perheessä ihmiset kunnioittavat toisiaan, Anna vastasi. — Siellä ei julisteta sotaa toiselle rahojen takia.
— Sotaa? Helena painoi taas kätensä rintaansa vasten. — Mikael, kuulitko sinä? Hän sanoi… Voi, nyt minua heikottaa!
Tällä kertaa Anna ei kuitenkaan enää langennut esitykseen.
— Riittää! Minä olen saanut tarpeekseni! Kolme vuotta olen kestänyt hänen kiristystään, kohtauksiaan ja sitä, että hän yrittää määrätä jokaisen askeleeni. Mutta asuntoani en luovuta.
— Sitten häivy! Mikael karjaisi. — Ulos minun kodistani!
— Sinun kodistasi? Anna hymyili katkerasti. — Me vuokraamme tämän asunnon yhdessä ja maksamme vuokran puoliksi. Mutta tiedätkö mitä? Minä lähdenkin. Omaani.
Hän kääntyi ja meni makuuhuoneeseen pakkaamaan. Selän takaa kuului Helenan kimeä huuto, Johannan aneleva ääni ja Mikaelin uhkaukset. Anna ei enää kuunnellut. Päätös oli tehty.
Kahden tunnin kuluttua hän seisoi eteisessä matkalaukku kädessään. Mikael astui oven eteen.
— Oletko tosissasi? Aiotko repiä perheemme rikki jonkin kirotun asunnon takia?
— Kyse ei ole asunnosta, Mikael, Anna sanoi väsyneesti. — Kyse on kunnioituksesta. Siitä, että minulla on oikeus olla ihminen, enkä äitisi varjo.
— Mitä sinä muka perheestä ymmärrät! Helena sihahti. — Sinä olet pelkkä tyhjä kuori. Kolme vuotta naimisissa, eikä edes lasta!
Se osui syvälle. Anna tiesi liiankin hyvin, että raskaaksi tuleminen ei ollut onnistunut. He olivat jo käyneet tutkimuksissakin. Mutta että sitä käytettiin aseena häntä vastaan…
— Hyvästi, Helena, Anna sanoi ja avasi oven. — Mikael, jos joskus haluat oikeasti puhua, tiedät numeroni.
Uusi asunto otti hänet vastaan hiljaisuudella ja tuoreen maalin tuoksulla. Se oli pieni yksiö, vaatimaton, mutta hänen omansa. Anna laski matkalaukun eteiseen ja käveli ikkunan luo. Sen takana avautui rauhallinen piha, jossa oli leikkipaikka.
Puhelin soi lakkaamatta. Mikael, Helena ja jopa Johanna yrittivät tavoittaa häntä vuorotellen. Anna laittoi äänet pois ja kävi makaamaan uudelle sohvalle, joka oli toimitettu juuri samana päivänä.
Hän ajatteli menneitä kolmea vuotta. Sitä, miten hän oli vähitellen kadottanut itsensä yrittäessään täyttää anoppinsa odotukset. Sitä, kuinka Mikael oli muuttunut rakastavasta puolisosta äitinsä tahtoa tottelevaksi pojaksi. Ja sitä, ettei rakkaus ollut mikään syy suostua nöyryytettäväksi.
Aamulla hän heräsi ovikelloon. Anna veti nopeasti aamutakin ylleen ja kurkisti ovisilmästä. Käytävässä seisoi Mikael. Kasvot olivat väsyneet ja rypistyneet, silmät punaiset.
— Anna, ole kiltti, avaa, hänen äänensä kuului vaimeana ja anovana. — Puhutaan.
Anna avasi oven.
— Tule sisään.
Mikael katseli asuntoa ympärillään.
— Tämä on nätti. Jotenkin… kodikas.
— Kiitos, Anna sanoi ja meni keittiöön. — Haluatko teetä?
— Haluan. Mikael istuutui. — Anna, meidän pitää selvittää tämä. Äiti sanoi…
— Pysähdy siihen, Anna keskeytti. — Jos tulit välittämään äitisi viestiä, voit lähteä saman tien.
— En minä… Mikael epäröi. — Minä haluan puhua. Tiedäthän, äiti on huolissaan. Hän on tottunut siihen, että asiat menevät hänen sääntöjensä mukaan.
— Niin olet sinäkin, Anna huomautti kaataessaan teetä mukeihin.
— Ehkä, Mikael myönsi yllättävän rehellisesti. — Mutta ei se silti ole syy hajottaa perhettä.
— Oliko se sinun mielestäsi perhettä, mitä meillä oli? Anna istui häntä vastapäätä. — Äitisi päätti elämästämme. Hän kertoi, mitä minun piti pukea, mitä valmistaa ruoaksi, miten olla ja elää. Ja sinä asetuit aina hänen puolelleen.
— Hän on äitini, Mikael mutisi katse pöydässä. — En minä voi kääntyä häntä vastaan.
— Ja minä olen vaimosi. Tai olin. Sinä et kertaakaan seissyt minun rinnallani.
Mikael pyöritteli mukia käsissään pitkän hetken. Sitten hän kohotti katseensa.
— Anna anteeksi. En minä oikeasti ymmärtänyt, miten raskasta sinulla oli. Äiti vain… vaikutti aina olevan oikeassa.
— Hän on äitisi ja sinä rakastat häntä. Se on ymmärrettävää, Anna huokasi. — Mutta kun mies menee naimisiin, hän perustaa uuden perheen. Sen pitäisi tulla ensin.
— Haluatko sinä erota? Mikael kysyi hiljaa.
Anna oli kauan vaiti. Hän rakasti Mikaelia yhä. Ainakin sitä Mikaelia, jonka oli tavannut neljä vuotta sitten. Mutta se mies oli kadonnut jo kauan sitten.
— Haluan asua erillään, hän sanoi lopulta. — Tarvitsen aikaa ajatella. Ja sinun on mietittävä, mikä sinulle on tärkeämpää. Äitisi vai vaimosi.
— Tuo on epäreilu vaatimus!
— Oliko reilua odottaa, että lahjoittaisin sinulle asuntoni? Anna pudisti päätään. — Mikael, minä olen uupunut taistelemaan paikastani sinun elämässäsi. Olen väsynyt todistamaan, että minulla on oikeus omaan mielipiteeseen.
Mikael nousi.
— Ymmärrän. Toivottavasti olet onnellinen pikku asunnossasi. Yksin.
— Ja minä toivon, että sinusta tulee joskus aikuinen mies, eikä ikuinen äidin lellikki, Anna vastasi.
Kun ovi sulkeutui Mikaelin perässä, Anna ei itkenyt. Hän meni ikkunalle ja avasi sen. Sisään virtasi raikasta kevätilmaa. Pihalla lapset nauroivat leikkipaikalla.
Anna hymyili. Kyllä, sattui. Kyllä, ehkä edessä olisi avioero. Mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen hän tunsi olevansa vapaa. Vapaa kontrollista, nöyryytyksestä ja jatkuvasta tarpeesta puolustaa itseään.
Puhelin alkoi taas soida. Näytöllä luki: ”Helena”. Anna katkaisi puhelun ja esti numeron. Sitten hän teki saman Johannan numerolle.
Mikaelin kohdalla hänen sormensa jäi hetkeksi paikalleen. Jossain syvällä hän toivoi vielä, että mies voisi muuttua. Mutta se toivo himmeni päivä päivältä.
Viikkoa myöhemmin hiljaisuus rikkoutui.