”Se nainen.” Niin Helena Annasta tavallisimmin puhui. Kolmen vuoden aikana hän ei ollut kertaakaan vaivautunut käyttämään tämän nimeä. Anna oli hänelle vain ”tuo”, ”sinun vaimosi” tai pelkkä halveksiva hiljaisuus.
— Tiedättekö mitä, Helena, Anna sanoi ja astui askeleen lähemmäs. — Minulle riittää nyt. Olen saanut tarpeekseni teidän röyhkeydestänne, syyllistämisestänne ja jatkuvista kohtauksistanne. Me lähdemme lomalle, piditte siitä tai ette.
Helena punehtui silmissä.
— Mikael! Kuulitko sinä? Hän loukkaa minua, omaa äitiäsi!
— Minä sanon vain sen, mikä on totta, Anna vastasi, eikä kyennyt enää hillitsemään itseään. — Te valvotte jokaista askeltamme, soittelette kymmenen kertaa päivässä ja vaaditte selitystä siitä, missä olemme ja kenen kanssa. Sellainen ei ole tervettä.
— Ei ole tervettä sekään, että poika unohtaa äitinsä! Helena kivahti. — Eikä se, että vaimo kääntää miehen omaa äitiään vastaan!
— Minä en käännä ketään ketään vastaan. Haluan ainoastaan elää omaa elämääni.
— Omaa elämääsi? Helena naurahti ivallisesti. — Entä asunto, jossa te asutte? Kenen ansiota se on? Pitääkö minun muistuttaa, kuka antoi rahat käsirahaan?
Siinä se taas oli, hänen tärkein valttikorttinsa. Kun Anna ja Mikael olivat ostaneet asunnon, Helena oli tosiaan lainannut heille seitsemänsataa viisikymmentä euroa omarahoitusosuuteen. Sen jälkeen hän oli käyttänyt asiaa aseena jokaisessa mahdollisessa riidassa.
— Me maksamme sitä summaa teille takaisin joka kuukausi, Anna huomautti. — Viisikymmentä euroa kuussa, juuri niin kuin sovittiin.
— Raha on yksi asia, kiitollisuus aivan toinen, Helena sähähti. — Hyvin kasvatettu nuori nainen osaisi arvostaa anoppinsa apua eikä käyttäytyisi kuin mikäkin moukka.
— Hyvin kasvatettu anoppi ei ilmestyisi toisten kotiin kutsumatta, Anna vastasi terävästi.
— Tämä on minun poikani koti!
— Ja myös minun. Me olemme aviopari, jos se on päässyt teiltä unohtumaan.
Helena päästi halveksivan tuhahduksen.
— Aviopari… Katsotaan nyt, kuinka kauan. Mikael, hän kääntyi poikansa puoleen, joka oli siihen asti seissyt sanattomana. — Nyt saat valita. Joko minä tai hän.
Keittiöön laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että se tuntui painavan rintaa vasten. Anna pidätti hengitystään ja katsoi miestään. Tämä oli se hetki, jota hän oli sekä pelännyt että odottanut. Kolme vuotta hän oli kestänyt Helenan purkauksia siinä toivossa, että Mikael jonakin päivänä asettaisi äidilleen rajat. Nyt tuo hetki oli tullut.
Mikael kalpeni. Hänen katseensa liikkui äidistä vaimoon ja takaisin.
— Äiti, älä esitä tuollaista uhkavaatimusta…
— Juuri sellaisen minä esitän! Helena katkaisi hänet. — En aio enää sietää tämän ihmisen röyhkeyttä. Joko eroat hänestä tai saat unohtaa, että sinulla on äiti.
Annasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi pudonnut vatsanpohjaan. Oliko Helena todella valmis menemään näin pitkälle?
— Äiti, et sinä voi tarkoittaa tuota, Mikael mutisi.
— Kyllä minä tarkoitan, ja täysin tosissani! Olen saanut tarpeekseni nöyryytyksestä. Vaimosi ei kunnioita minua, hän puhuu minulle törkeästi ja yrittää saada sinut minua vastaan. En siedä sitä enää hetkeäkään.
Mikael seisoi kahden naisen välissä kuin puristuksiin joutuneena. Anna näki, miten epätoivoisesti hänen miehensä yritti keksiä ulospääsyä tilanteesta.
— Rauhoitutaan nyt, Mikael sanoi lopulta. — Äiti, mene kotiin ja anna tunteiden tasaantua. Puhutaan tästä myöhemmin.
— En mene! Helena polkaisi jalkaa. — En lähde tästä asunnosta ennen kuin saan vastauksen. Kumman sinä valitset?
Mikael veti syvään henkeä ja katsoi äitiään suoraan silmiin.
— Äiti, minä rakastan sinua. Sinä olet äitini, eikä se muutu koskaan. Mutta Anna on minun vaimoni. Olen luvannut hänen edessään, ihmisten ja Jumalan edessä, olla hänen rinnallaan. Sitä lupausta en aio rikkoa.
Helena perääntyi askeleen, aivan kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.
— Eli valitset hänet?
— Minä valitsen oman perheeni, Mikael sanoi lujasti. — Ja sinä saat aina kuulua siihen perheeseen, jos itse haluat. Mutta sinun on kunnioitettava vaimoani. Ja meidän päätöksiämme.
— Kunnioitettava? Helena päästi hysteerisen naurun. — Minun pitäisi kunnioittaa tuota… tuota…
— Riittää! Mikael korotti ääntään, mikä oli hänelle harvinaista. — Äiti, pyydän sinua lähtemään. Nyt. Kun olet rauhoittunut, voit soittaa minulle, ja me puhumme asiallisesti.
Helena tuijotti poikaansa kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa elämässään.
— Olen kasvattanut kiittämättömän pojan, hän sihisi. — Olen uhrannut sinulle koko elämäni.