— Minä kiellän sinua lähtemästä sinne! — anoppi ryntäsi asuntoomme koputtamatta, kädessään tuloste varatusta matkasta.
— Et varmasti lähde minnekään! — Helenan ääni värisi tukahdutetusta raivosta, kun hän suorastaan syöksyi poikansa kotiin kuin olisi omistanut paikan.
Anna jähmettyi lieden ääreen kattila kädessään. Hetkeen hän ei pystynyt uskomaan näkemäänsä. Keskellä keittiötä seisoi hänen anoppinsa kallis turkki yllään, paperi rutistuneena sormissaan. Helenan kasvot hehkuivat kiukusta.
Mikael ponnahti ylös pöydästä, jonka ääressä hän oli vielä hetki sitten syönyt vaimonsa kanssa rauhallista lounasta.
— Äiti, mitä ihmettä on tapahtunut? Mistä sinä puhut?
Helena paiskasi paperin pöydälle. Se oli matkatoimiston sivulta tulostettu vahvistus: kahden hengen lomavaraus Turkkiin.
— Tätä minä tarkoitan! Naapurin Sofia näki, kun menit matkatoimistoon! Ja hyvä, että kertoi minulle! Miten sinä saatoit tehdä näin?
Anna laski kattilan varovasti liedelle ja kääntyi sitten anoppinsa puoleen.
— Helena, Mikael ja minä olemme suunnitelleet tätä lomaa jo puoli vuotta. Mikä tässä on ongelma?
Anoppi ei edes vilkaissut häntä. Hänen katseensa pysyi naulittuna poikaan.
— Ongelma on se, että ainoa poikani aikoo jättää äitinsä yksin kahdeksi viikoksi! Eikö se riitä, että asutte erillänne? Nyt teidän pitää vielä matkustaa ties minne!
— Äiti, kyse on vain lomasta, — Mikael yritti puhua rauhoittavasti. — Me palaamme kahden viikon kuluttua.
— Entä jos minulle sattuu jotakin? — Helena painoi kätensä rintaansa vasten. — Olen kuusikymmentäkahdeksanvuotias! Verenpaine heittelee, niveliä särkee! Ja te makaatte jossain rannalla auringossa, kun minä olen täällä aivan yksin…
Anna tunsi, kuinka tuttu ärtymys alkoi nousta pintaan. Kolmen avioliittovuoden aikana hän oli nähnyt anopiltaan jo lukemattomia samanlaisia ”sydänkohtauksia”. Ne ilmaantuivat aina täsmälleen silloin, kun Anna ja Mikael suunnittelivat jotakin ilman Helenaa.
— Helena, teillä on puhelin. Jos jotakin tapahtuu, voitte aina soittaa meille, — Anna sanoi niin tyynesti kuin pystyi.
Vasta silloin anoppi käänsi katseensa häneen. Se oli jäinen ja täynnä halveksuntaa.
— Sinun kanssasi minä en keskustele! Tämä on sinun aikaansaannostasi! Ennen sinua poikani ei koskaan matkustanut minnekään ilman minua!
— Ennen minua poikanne oli kaksikymmentäviisivuotias, — Anna vastasi terävästi. — Nyt hän on kolmekymmentäkaksi. Ihmiset kasvavat aikuisiksi, perustavat perheen ja käyvät lomalla…
— Älä sinä opeta minua elämään! — Helena katkaisi hänen sanansa. — Minä kasvatin poikani yksin, ilman miestä! Omistin koko elämäni hänelle! Ja nyt paikalle ilmestyy joku… — hän loi Annaan merkitsevän katseen — joku, joka vie hänet minulta!
Mikael astui naisten väliin ja yritti pehmentää tilannetta.
— Äiti, kukaan ei vie ketään keneltäkään. Me haluamme vain levätä. Tämä olisi meidän ensimmäinen yhteinen lomamme kolmeen vuoteen.
— Levätä voi täälläkin! — Helena tokaisi. — Vaikka mökillä. Minäkin voisin tulla mukaan, saada vähän raitista ilmaa…
Anna pyöräytti silmiään. Helenan mökki oli kokonaan oma lukunsa. Joka ainoa viikonloppu anoppi odotti itsestään selvänä asiana, että he tulisivat auttamaan: kitkemään, korjaamaan, siivoamaan, kantamaan, pesemään. Ja joka kerta hän löysi syyn moittia miniäänsä. Rikkaruohot oli revitty väärin, ruoka oli mautonta, astiat oli pesty huolimattomasti.
— Matka on jo maksettu, — Mikael sanoi lujasti. — Emme aio perua sitä.
Helena huitaisi kädellään ilmaa.
— Maksettu! Ja minulta ei kysytty mitään? Minulta, joka olen sinun äitisi!
— Entä sitten? — Anna ei enää pystynyt vaikenemaan. — Pitääkö meidän pyytää lupa jokaiseen askeleeseen? Me olemme aikuisia ihmisiä!
— Mikael! — Helena sivuutti Annan näyttävästi, aivan kuin tätä ei olisi ollut huoneessa. — Aiotko sinä sallia, että hän puhuu minulle tuolla tavalla?
Mikael katsoi neuvottomana ensin äitiään ja sitten vaimoaan.
— Äiti, Anna on oikeassa. Meillä on oikeus lähteä lomalle…
— Oikeus! — Helena matki häntä ivallisesti. — Entä velvollisuudet omaa äitiä kohtaan? Vai onko tuo nainen — hän tökkäsi sormellaan Annan suuntaan — vienyt sinulta järjen kokonaan?
Anna puristi kätensä nyrkkiin, sillä hän tiesi täsmälleen, millä sanalla anoppi oli taas iskemässä.