Paikka oli vain muutaman korttelin päässä siitä asunnosta, jonka ovi oli suljettu Lauralta kuin hän olisi ollut vieras ihminen.
Laura ehti kahvilaan ennen muita. Hän tilasi teetä, mutta ei koskenut kuppiin. Hän istui suorana, kansio laukussaan, ja odotti.
Jukka saapui varttia myöhemmin. Hänen perässään ilmestyi tietenkin Pirkko. Anoppi näytti siltä kuin olisi astunut neuvotteluun taistelukentälle: selkä tikissä, suu tiukkana viivana ja katseessa kylmä, ylhäältä alas katsova varmuus.
— Hyvä, että olet viimein tullut järkiisi, Laura-kulta, Pirkko aloitti jo ennen kuin oli kunnolla istuutunut. — Jukka on jättänyt avioerohakemuksen. Sinun tarvitsee vain allekirjoittaa suostumus. Meillä on myös paperit valmiina siitä, että luovut kaikista vaatimuksista asuntoon. Kun nimi on alla, tämä hoidetaan siististi ja jokainen jatkaa omaan suuntaansa.
Laura käänsi katseensa mieheensä. Jukka tuijotti ruokalistaa kuin sen sivuilla olisi ollut pelastusohjeet, eikä nostanut silmiään.
— Jukka, Laura sanoi hiljaa. — Aiotko sinä sanoa mitään? Vai puhuuko äitisi sinun puolestasi vielä silloinkin, kun olet vanha mies?
Jukan kasvoilla käväisi ärtynyt ilme, mutta hän pysyi vaiti.
— Älä ala ilkeäksi, Pirkko napsautti. — Minun poikani ansaitsee parempaa. Naisen, joka pitää hänestä huolta eikä juokse ympäri maata työasioissa. Kodin, jossa on lapsia, lämmin ruoka liedellä ja tavarat järjestyksessä. Mitä sinä olet? Juureton uranainen, jolla ei ole perhettä eikä kunnollisia arvoja.
Laura hymyili lyhyesti, vailla iloa.
— Juureton? Minulla on koulutus, työ ja itsekunnioitus, Pirkko. Sukuni voi oikein hyvin. Sen sijaan teidän pojallanne ei taida olla mitään omaa. Ei edes mielipidettä.
— Kuinka sinä kehtaat! Pirkko parahti ja alkoi nousta tuoliltaan.
— Istukaa alas, Laura sanoi.
Ääni oli tyyni, mutta sen alla kulki kova, metallinen sävy. Pirkko jähmettyi kesken liikkeen, selvästi yllätettynä.
— En allekirjoita mitään luopumispapereita, Laura jatkoi ja otti laukustaan asiakirjakansion. — Tässä ovat pankin tiliotteet. Kolmen vuoden aikana olen maksanut asuntolainaa yhteensä 14 000 euroa. Tässä ovat remonttikuitit, vielä 3 000 euroa lisää. Ja tässä on juristin lausunto siitä, että lukkojen vaihtaminen ilman suostumustani on omavaltaista toimintaa.
Hän levitti paperit pöydälle viuhkaksi, aivan kuin olisi laskenut esiin voittavat kortit.
— Jos en pääse asuntoon seuraavan vuorokauden aikana, teen ilmoituksen poliisille. Jos avioerossa ei korvata sinne sijoittamiani rahoja, vien asian oikeuteen. Ja silloin minä voitan.
Jukan kasvot kalpenivat. Vasta nyt hän nosti katseensa vaimoonsa. Hänen silmissään vilahti jotakin, joka muistutti pelkoa.
— Laura, odota nyt, hän mutisi. — Ehkä tästä voidaan vielä sopia. Äiti kiihtyi, me kaikki kiihtyimme…
— Ei, Jukka, Laura keskeytti. — Sopimiselle oli aikaa kolme vuotta sitten. Silloin, kun äitisi siirteli ensimmäisen kerran huonekaluni uuteen järjestykseen. Kun hän heitti kukkani pois, koska niistä kuulemma tuli pölyä. Kun hän penkoi laatikoitani ja luki kirjeitäni. Sinä olit hiljaa. Söit hänen keittojaan ja nyökyttelit. Nyt se aika on ohi.
Pirkon posket lehahtivat tummanpunaisiksi.
— Sinä et pysty todistamaan mitään, hän sihahti. — Asunto tuli Jukalle minun äidiltäni. Hän on ainoa perillinen.
— Perintö on tietenkin asia erikseen, Laura myönsi nyökkäämällä. — Mutta laki tuntee myös avioliiton aikana tehdyt parannukset ja niihin käytetyt varat. Niistä voidaan vaatia korvausta. Minulla on todistajia, kuitteja ja valokuvia. Jos haluatte riidellä oikeudessa, riidellään sitten siellä.
Pöydän ylle laskeutui painava hiljaisuus. Tarjoilija, joka oli jo lähestynyt ottamaan tilausta, näki heidän ilmeensä ja perääntyi äänettömästi.
Jukka avasi suunsa aloittaakseen kysymyksen, mutta sana jäi hetkeksi kurkkuun.