— Mitä sinä oikein haluat? Jukka sai viimein puristettua ulos.
— Avioeron, Laura vastasi tyynesti. — Ja omat rahani. Viisitoista tuhatta euroa. Voit myydä auton, jonka valinnassa minä muuten autoin sinua. Tai pyytää lainaa äidiltäsi. Minulle on yhdentekevää, mistä rahat hankit. Saat kuukauden aikaa. Sen jälkeen asia menee oikeuteen.
Hän nousi pöydästä. Teekuppi jäi koskemattomana hänen eteensä.
Oven luona Laura pysähtyi vielä ja kääntyi puoliksi takaisin.
— Ja yksi asia vielä. Haluan tavarani kellarista. Tulen huomenna kymmeneltä muuttomiesten kanssa. Jos yksikin kirjani on vahingoittunut, lisään vaatimuksiin henkisen kärsimyksen korvaukset.
Sitten hän astui ulos kahvilasta katsomatta enää taakseen.
Kuukautta myöhemmin ero oli virallisesti selvä. Jukka yritti ensin äitinsä painostamana neuvotella summaa pienemmäksi, sitten hän siirtyi uhkauksiin ja lopulta jopa itkuun. Mikään niistä ei tehonnut. Laura piti kiinni päätöksestään. Hän ei saanut aivan vaatimaansa viittätoista tuhatta, mutta kaksitoista tuhatta euroa tuli tilille sovintosopimuksen perusteella. Se oli olosuhteisiin nähden erinomainen lopputulos.
Niillä rahoilla hän maksoi käsirahan pienestä yksiöstä uudessa talossa. Asunto oli kompakti mutta valoisa, ja sen suurin ikkuna avautui puistoon. Siellä ei ollut anoppia määräämässä, ei äitinsä tahtoon taipuvaa aviomiestä eikä kenenkään muun laatimia sääntöjä.
Muuttopäivänä Laura järjesti kirjojaan uusille hyllyille, kun ovikello soi. Oven takana seisoi iäkäs nainen, jonka lempeät silmät saivat hänet heti näyttämään tutulta.
— Päivää! Minä olen Aili, tuosta naapurista. Ajattelin tuoda sinulle piirakan. Onnea uuteen kotiin!
Laura hymyili ja otti vastaan vadin, josta levisi lämmin, makea tuoksu.
— Voi kuinka ystävällistä, kiitos paljon. Tule ihmeessä sisään. Laitoin juuri veden kiehumaan.
He joivat teetä pahvilaatikoiden keskellä ja juttelivat kuin olisivat tunteneet toisensa pidempäänkin. Aili paljastui eläkkeellä olevaksi opettajaksi, iloiseksi ja helposti lähestyttäväksi ihmiseksi. Hän kertoi talon tavoista, naapureista ja siitä, että torstai-iltaisin puistossa soitti puhallinorkesteri.
Hetken kuluttua Aili kysyi varovasti:
— Muutatko sinä tänne yksin?
— Yksin, Laura nyökkäsi. — Erosin hiljattain.
— Otan osaa, naapuri huokaisi. Sitten hänen suupielensä värähtivät. — Vai pitäisikö onnitella?
Laura jäi miettimään vastausta vain silmänräpäykseksi.
— Ehkä ennemmin onnitella. Se oli oikea ratkaisu.
Illalla, kun Aili oli lähtenyt ja viimeisetkin laatikot oli saatu tyhjennettyä, Laura istahti sohvalleen. Juuri sille samalle sohvalle, jonka hän oli ostanut ensimmäisestä palkastaan ja jonka Pirkko oli halunnut heittää pois muka vanhanaikaisena. Laura katseli ikkunasta kaupungin valoja ja ajatteli, miten merkillisellä tavalla elämä joskus järjestyi.
Kolmen vuoden ajan hän oli yrittänyt tulla osaksi perhettä, joka ei koskaan ollut todella päästänyt häntä sisään. Kolme vuotta hän oli niellyt sanoja, joustanut, sopeutunut ja toivonut. Sitten riitti yksi ainoa viikko, ja kaikki näytti sortuvan. Tai ehkä se ei sortunutkaan. Ehkä se vain päästi hänet vapaaksi.
Hän muisti Pirkon sanat: “Sinä jäät yksin. Kuka sinua tuollaisena tarvitsee?”
Laura hymyili hiljaa. Hän tarvitsi itse itseään. Se osoittautui aivan riittäväksi.
Puhelin piippasi. Viesti oli Jukalta: “Laura, äiti sairastui. Stressiä. Sinun takiasi. Toivottavasti sinua hävettää.”
Laura luki viestin, kohautti olkapäitään ja esti numeron. Sen jälkeen hän esti myös Pirkon numeron. Sitten hän kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja laittoi lempielokuvansa pyörimään.
Ulkona alkoi sataa. Pisarat naputtivat ikkunaan kuin pienet aplodit. Laura nosti lasin ja katsoi omaa kuvajaistaan tummaa lasia vasten.
— Uudelle elämälle, hän sanoi ääneen. — Ja sille, etten enää koskaan anna kenenkään penkoa tavaroitani.
Hän maistoi viiniä. Se oli yhtä aikaa karvasta ja makeaa.
Aivan kuin vapaus.