Pirkko jatkoi heti samalla siirappisella äänellään, joka oli hänelle niin ominainen.
— Älä nyt tee tästä mitään suurta näytelmää. Tavaroistasi on pidetty huolta. Pakkasin ne siististi laatikoihin ja vein kellarikomeroon. Mikään ei ole kadonnut, siitä ei tarvitse huolehtia. Ja ne rahat… kyllä me ne sinulle joskus maksamme takaisin. Vähitellen. Kunhan Jukka pääsee kunnolla jaloilleen.
— Mille jaloilleen? Laura tunsi, kuinka kylmä raivo alkoi nousta hänen sisällään. — Hän on töissä teidän omassa firmassanne ja saa palkkaa joka kuukausi. Mistä ihmeen jaloilleen pääsemisestä sinä puhut?
— Älä korota ääntäsi minulle, Pirkko vastasi, ja makeus katosi hänen äänestään silmänräpäyksessä. Tilalle tuli kova, käskevä sävy. — Sinä asuit kolme vuotta minun edesmenneen äitini asunnossa. Kuvittelitko, että se oli ilmaista? Laske se vuokraksi. Olemme tasoissa.
Sitten linja katkesi.
Laura jäi istumaan rappusille vielä pitkäksi aikaa. Kymmenen minuuttia kului, ehkä enemmänkin. Naapurit kulkivat ohitse, nyökkäsivät tervehdykseksi ja vilkaisivat häntä kummastuneina. Hän ei vastannut kenellekään. Hän vain istui paikallaan ja ajatteli.
Kolme vuotta aiemmin hän oli mennyt naimisiin Jukan kanssa, koska oli uskonut löytäneensä turvallisen ja tasapainoisen miehen. Jukka ei ollut intohimoinen eikä erityisen romanttinen, mutta hän vaikutti kunnolliselta. Luotettavalta. Sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa elämä voisi rakentua rauhallisesti.
Ainoa varjo siinä kuvassa oli ollut Pirkko. Nainen, joka ei pitänyt poikaansa aikuisena miehenä vaan omaisuutenaan.
Anoppi ilmestyi heidän kotiinsa milloin huvitti, usein edes soittamatta etukäteen. Hän siirteli huonekaluja, arvosteli Lauran ruokia ja neuvoi, millä tavalla Jukan paidat olisi muka pitänyt silittää. Laura oli niellyt kaiken. Hän oli hymyillyt, vaikka hymy oli kiristänyt poskia. Hän oli ajatellut, että ehkä aika auttaisi. Ehkä Pirkko jonain päivänä hyväksyisi hänet perheeseen.
Mutta Pirkolla ei ollut ollut aikomustakaan hyväksyä häntä.
Hän oli odottanut sopivaa hetkeä. Kolmen vuoden ajan hän oli punonut verkkoaan hiljaa ja sitkeästi, tiputtanut myrkkyä poikansa korvaan pisara kerrallaan. Ja nyt, kun Laura oli ollut työmatkalla, hämähäkki oli iskenyt.
Laura nousi lopulta ylös. Hän harjasi takkinsa helmasta pölyt pois, kaivoi puhelimen laukustaan ja soitti ystävälleen.
— Sari, hei. Voisinko tulla sinun luoksesi yöksi? Selitän kaiken, kun nähdään.
Seuraavat kolme päivää Laura eli kuin taistelutilassa. Hän etsi juristin, kokosi kaikki asuntoon liittyvät paperit ja kaivoi esiin kolmen vuoden pankkitiliotteet. Hänelle selvisi nopeasti, ettei Pirkolla ollut lain mukaan mitään oikeutta vaihtaa lukkoja ilman kaikkien omistajien suostumusta. Ja asiakirjojen perusteella myös Laura oli yksi omistajista: hänen nimensä löytyi sekä asuntolainapapereista että muista asuntoa koskevista sopimuksista.
Juristi oli pätevän oloinen keski-ikäinen mies, jonka väsyneissä silmissä näkyi, että hän oli nähnyt uransa aikana melkein kaiken.
— Hyvin tavallinen kuvio, hän murahti selaillessaan papereita. — Äiti päättää pelastaa poikansa ”vääränlaiselta” vaimolta. Olen nähnyt tätä lukemattomia kertoja. Mutta tässä tapauksessa anoppinne meni liian pitkälle. Lukkojen vaihtaminen ilman teidän lupaanne tarkoittaa käytännössä sitä, että teiltä on estetty pääsy omaan omaisuuteenne. Tästä voidaan tehdä ilmoitus poliisille omankädenoikeudesta.
— Entä asunto? Laura kysyi.
— Se on järjestetty avioliiton aikana niin, että teillä on siihen oikeudellinen asema. Sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, että asunto on alun perin tullut miehellenne perintönä. Te olette maksanut lainaa ja remonttia. Onko teillä kuitit?
— Jokainen.
— Siinä tapauksessa avioerossa teille kuuluu korvaus. Eikä mikään pieni sellainen.
Laura nyökkäsi hitaasti. Avioero. Vielä vähän aikaa sitten sana olisi tuntunut pelottavalta ja lopulliselta. Nyt se kuulosti joltain aivan muulta.
Vapaudelta.
Neljäntenä päivänä hän soitti Jukalle.
— Meidän täytyy tavata. Ja puhua.
Jukka suostui nihkeästi. Äänestä kuuli, ettei päätös ollut kokonaan hänen omansa. Todennäköisesti Pirkko oli seissyt vieressä ja määrännyt, miten ”rahojen palauttamisesta” keskusteltaisiin. He sopivat tapaavansa kahvilassa aivan sen saman asunnon lähistöllä.