Laura seisoi oman asuntonsa oven edessä avain nyrkissään, mutta se ei suostunut kääntymään lukossa. Hän oli juuri palannut junalla Turusta, missä oli viettänyt viikon työmatkalla, ja hänen mielessään oli vain yksi toive: kuuma suihku ja oma, pehmeä sänky. Ovi ei kuitenkaan antanut periksi.
Hän yritti uudelleen. Avain upposi lukkoon aivan kuten ennenkin, mutta mekanismi ei naksahtanut. Aivan kuin oven sisälle olisi vaihdettu kokonaan vieras lukko.
— Mitä ihmettä tämä on? Laura mutisi ja kaivoi puhelimen laukustaan.
Jukka ei vastannut. Laura soitti miehelleen kolme kertaa, ja jokaisella kerralla tuuttaus vain jatkui turhaan, kunnes puhelu katkesi. Lopulta hän naputteli viestin: ”Olen oven takana. Lukko ei aukea. Oletko kotona?”
Vastaus tuli minuutin kuluttua. Mutta se ei ollut Jukalta.
”Hyvää iltaa, Laura-kulta! Täällä Pirkko. Jukka on nyt kiireinen, hän on minun luonani. Vaihdoin asunnon avaimet sillä aikaa, kun olitte poissa. Vanhat eivät enää käy. Jos haluat hakea tavarasi, soita etukäteen, niin sovitaan aika.”
Laura luki viestin kerran. Sitten toisen. Ja vielä kolmannenkin. Kirjaimet näyttivät hetken leviävän hänen silmissään, mutta niiden merkitys pysyi kylmän selkeänä. Hänen anoppinsa oli vaihtanut lukot hänen kotiinsa. Siihen asuntoon, jonka asuntolainasta Laura maksoi puolet. Siihen samaan kotiin, jossa oli hänen sohvansa, hänen kirjahyllynsä ja jääkaapissa hänen ostamansa ruoat.
Hän vajosi rappukäytävän portaalle eikä edes huomannut betonin kylmyyttä. Päässä pyöri vain yksi ajatus: tässä täytyi olla jokin erehdys. Väärinkäsitys. Jukka soittaisi ihan kohta ja selittäisi kaiken.
Puhelin soi viiden minuutin kuluttua.
— Laura, hei, Jukan ääni kuului oudosti virallisena, kuin hän olisi puhunut työkaverille eikä vaimolleen. — Tulitko jo takaisin?
— Seison meidän ovemme takana, Jukka. Äitisi kirjoitti, että hän on vaihtanut lukot. Onko tämä jokin vitsi?
— Ei, Jukka vastasi ja vaikeni hetkeksi. — Kuuntele. Me äidin kanssa mietimme paljon sillä aikaa, kun olit poissa. Tulimme siihen tulokseen, että näin on kaikille parempi.
— Mitä tarkoittaa ”näin”? Laura tunsi äänensä alkavan väristä, mutta pakotti itsensä pysymään kasassa. — Ja mitä sinä oikein tarkoitat paremmalla?
— Tämä asunto on minun perintöäni mummolta, Laura. Äidin mielestä sen pitää jäädä suvulle. Ja sinä… no, kyllähän sinä ymmärrät. Emmehän me edes suunnittele lapsia. Mitä järkeä tässä muutenkaan on?
— Missä ei ole järkeä? Laura kysyi, vaikka vastaus alkoi jo piirtyä hänen mieleensä. Hän ei vain suostunut uskomaan sitä todeksi.
— Meidän avioliitossamme, Jukka huokaisi. Se huokaus kuulosti siltä kuin hän olisi viimein saanut laskettua raskaan taakan hartioiltaan. — Äiti on sanonut jo pitkään, ettet sinä sovi minulle. Olet liian itsenäinen, liian urakeskeinen. Etkä sinä saa edes tavallista kotiruokaa onnistumaan kuin joskus. Minä jaksoin tätä kolme vuotta, Laura. Mutta nyt riittää.
Laura tuijotti puhelimen näyttöä. Siinä oli Jukan kuva, hänen oma hymyilevä miehensä taustakuvassa. Kuva oli otettu edellisenä vuonna Saimaalla. Silloin Jukka oli näyttänyt niin onnelliselta.
— Jukka, Laura sanoi hiljaa, ja hänen äänensä oli äkkiä tyyni ja kova kuin jäätyneen järven pinta. — Olen laittanut tähän asuntoon 15 000 euroa. Minulla on kaikki kuitit ja tiliotteet tallessa. Et voi vain heittää minua kadulle kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.
— Äiti on jo ajatellut kaiken valmiiksi, Jukka sanoi.
Samassa Laura kuuli taustalta anoppinsa äänen, ja hetkeä myöhemmin Jukka ojensi puhelimen Pirkolle.
— Laura-kulta, lapseni, Pirkko aloitti makealla, lipeävällä äänellään.