— Mitä sinä oikein haluat? Mikael sai viimein puristettua suustaan.
— Eron, Laura vastasi tyynesti. — Ja minulle kuuluvat rahat. Viisitoista tuhatta euroa. Voit myydä sen auton, jonka valitsemisessa minä muuten autoin sinua. Tai pyytää äidiltäsi lainaa, aivan sama minulle. Saat kuukauden aikaa järjestää summan. Sen jälkeen asia menee oikeuteen.
Laura nousi pöydästä. Hänen teekuppinsa jäi koskemattomana paikoilleen.
— Ja vielä yksi asia, hän lisäsi ja kääntyi ovella katsomaan heitä. — Tavarat, jotka työnsitte kellariin. Tulen huomenna kymmeneltä muuttomiesten kanssa hakemaan ne. Jos yksikin kirjani on vahingoittunut, lisään vaatimuksiin myös henkisen kärsimyksen.
Sitten hän astui ulos kahvilasta vilkaisematta kertaakaan taakseen.
Kuukauden kuluttua avioero oli virallinen. Mikael yritti ensin äitinsä painostamana neuvotella summaa pienemmäksi, sitten uhkailla ja lopulta jopa itkeä. Mikään siitä ei kuitenkaan saanut Lauraa horjumaan. Hän sai rahansa — ei täyttä viittätoista tuhatta, mutta kaksitoista tuhatta euroa, mikä oli sovintosopimukseksi varsin hyvä lopputulos.
Niillä rahoilla Laura maksoi käsirahan pienestä yksiöstä uudessa talossa. Asunto oli kompakti mutta valoisa, ja sen suuri ikkuna avautui puistoon. Siellä ei ollut anoppia, ei äitinsä talutusnuorassa kulkevaa miestä eikä kenenkään muun laatimia sääntöjä.
Muuttopäivänä Laura järjesteli kirjojaan uusille hyllyille, kun ovikello soi. Oven takana seisoi iäkäs nainen, jonka katseessa oli lempeää lämpöä.
— Päivää! Minä olen Aili, tuosta naapurista. Toin sinulle piirakan. Onnea uuteen kotiin!
Laura hymyili ja otti vastaan lautasen, jolta levisi vastapaistetun leivonnaisen tuoksu.
— Voi miten ystävällistä, kiitos paljon. Tule ihmeessä sisään, laitoin juuri veden kiehumaan.
He istuivat keittiön pöydän ääreen juomaan teetä ja juttelivat pitkään. Aili osoittautui entiseksi opettajaksi, iloiseksi ja mutkattomaksi ihmiseksi. Hän kertoi talosta, naapureista ja siitä, kuinka puistossa soitti torstai-iltaisin puhallinorkesteri.
— Muutitko tänne yksin? Aili kysyi varovasti hetken kuluttua.
— Yksin, Laura vastasi nyökäten. — Erosin hiljattain.
— Otan osaa, naapuri huokaisi. — Vai pitäisikö sittenkin onnitella?
Laura mietti hetken.
— Ehkä onnittelu sopii paremmin. Se oli oikea päätös.
Illalla, kun Aili oli lähtenyt ja viimeisetkin laatikot oli saatu tyhjennettyä, Laura istahti sohvalleen. Se oli sama sohva, jonka hän oli ostanut ensimmäisellä palkallaan ja jonka Pirkko oli halunnut heittää pois, koska se oli hänen mielestään vanhanaikainen. Laura katseli ikkunasta kaupungin valoja ja ajatteli, miten kummallisesti elämä toisinaan järjestyi.
Kolmen vuoden ajan hän oli yrittänyt sulautua perheeseen, joka ei oikeastaan koskaan ollut ottanut häntä vastaan. Kolme vuotta hän oli joustanut, niellyt sanojaan ja toivonut, että kaikki vielä muuttuisi. Sitten tuli yksi viikko, ja kaikki romahti. Tai ehkä se ei romahtanutkaan. Ehkä se vapautui.
Hänen mieleensä palasivat Pirkon sanat: ”Sinä jäät yksin. Kuka sinua tuollaisena tarvitsisi?”
Laura hymyili hiljaa. Hän tarvitsi itseään. Se riitti.
Puhelin piippasi. Viesti oli entiseltä mieheltä: ”Laura, äiti sairastui. Stressiä. Sinun takiasi. Toivottavasti häpeät.”
Laura luki viestin, kohautti olkapäitään ja esti numeron. Sen jälkeen hän esti myös Pirkon numeron. Sitten hän kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja laittoi lempielokuvansa pyörimään.
Ikkunan takana alkoi sataa. Pisarat rapisivat lasia vasten kuin vaimeat aplodit. Laura kohotti lasinsa ja katsoi omaa heijastustaan tummassa ikkunaruudussa.
— Uudelle elämälle, hän sanoi ääneen. — Ja sille, etten enää koskaan anna kenenkään penkoa tavaroitani.
Hän maistoi viiniä. Se oli yhtä aikaa karvasta ja makeaa.
Aivan kuten vapaus.