Laura oli paikalla ennen muita. Hän tilasi teetä, vaikka tiesi jo valmiiksi, ettei luultavasti koskisi kuppiin. Mikael saapui varttia myöhemmin. Hänen takanaan kulki tietenkin Pirkko, kuin varjo, jota ei saanut irti. Anoppi näytti siltä kuin olisi ollut lähdössä sotaan: selkä suorana, suu tiukkana viivana ja katseessa kylmä, ylemmyydentuntoinen halveksunta.
— Hyvä, että olet viimein tullut järkiisi, Laura, Pirkko aloitti jo ennen kuin ehti kunnolla istuutua. — Mikael on tehnyt avioerohakemuksen. Sinun tarvitsee vain allekirjoittaa suostumus. Meillä on myös paperit valmiina siitä, ettet esitä mitään vaatimuksia asuntoon liittyen. Kun kirjoitat nimesi alle, tämä hoidetaan siististi ja rauhallisesti.
Laura käänsi katseensa mieheensä. Mikael tuijotti ruokalistaa niin kuin siinä olisi ollut jokin pelastusohje, eikä nostanut silmiään.
— Mikael, Laura sanoi hiljaa. — Aiotko sinä sanoa yhtään mitään? Vai puhuuko äitisi puolestasi vielä vanhainkodissakin?
Mikael irvisti, mutta vaikeni.
— Älä ala röyhkeäksi, Pirkko tokaisi terävästi. — Minun poikani ansaitsee parempaa. Naisen, joka pitää hänestä huolta eikä juokse jatkuvasti työmatkoilla. Naisen, jolla on lapsia, ruoka valmiina liedellä ja koti järjestyksessä. Mutta sinä? Pelkkä juureton urakiipijä.
— Juureton? Laura naurahti kuivasti. — Minun juureni ovat oikein hyvässä kunnossa, Pirkko. Minulla on koulutus, työ ja itsekunnioitus. Teidän pojaltanne taas näyttää puuttuvan kaikki oma. Jopa mielipide.
— Kuinka sinä kehtaat! Pirkko nousahti jo puoliksi tuolistaan.
— Istukaa alas, Laura sanoi.
Hänen äänensä oli matala ja tyyni, mutta siinä oli metallinen sävy, joka sai Pirkon pysähtymään kesken liikkeen.
— En allekirjoita ainoatakaan luopumispaperia, Laura jatkoi ja veti laukustaan asiakirjakansion. — Tässä ovat pankin tiliotteet. Kolmen vuoden aikana olen maksanut asuntolainaa pois 14 000 eurolla. Tässä ovat remonttikuitit, yhteensä vielä 3 000 euroa. Ja tässä on juristin lausunto siitä, että lukkojen vaihtaminen ilman suostumustani täyttää omankädenoikeuden tunnusmerkit.
Hän levitti paperit pöydälle siistiksi viuhkaksi, kuin olisi laskenut valttikortit näkyviin.
— Jos ette palauta minulle pääsyä asuntoon vuorokauden kuluessa, teen ilmoituksen poliisille. Jos ette korvaa sijoittamiani rahoja avioeron yhteydessä, vien asian oikeuteen. Ja minä voitan.
Mikael kalpeni. Vasta nyt hän katsoi vaimoaan suoraan, ja hänen silmissään häivähti jotakin, joka muistutti pelkoa.
— Laura, odota nyt, hän sopersi. — Ehkä tästä voidaan vielä sopia. Äiti kiihtyi, me kaikki kiihtyimme…
— Ei, Mikael, Laura keskeytti. — Sopiminen olisi pitänyt tehdä kolme vuotta sitten. Silloin, kun äitisi siirsi ensimmäisen kerran huonekaluni toiseen paikkaan. Kun hän heitti kukkani pois, koska niistä muka tuli pölyä. Kun hän penkoi laatikoitani ja luki viestejäni. Sinä olit hiljaa. Söit hänen tekemäänsä ruokaa ja nyökyttelit. Nyt on liian myöhäistä.
Pirkon kasvot punehtuivat rajusti.
— Sinä et todista mitään, hän sihahti. — Asunto tuli Mikaelille minun äidiltäni. Hän on ainoa perillinen.
— Perintö on hieno asia, Laura myönsi nyökkäämällä. — Mutta laki sanoo, että avioliiton aikana tehdyt parannukset otetaan huomioon. Ja minä olen tehnyt niitä aika paljon. Minulla on todistajia, kuitteja ja valokuvia. Jos haluatte riidellä oikeudessa, riidellään sitten.
Pöytään laskeutui painava hiljaisuus. Tarjoilija, joka oli jo lähestynyt ottaakseen tilauksen, näki heidän ilmeensä ja perääntyi äänettömästi.
Lopulta Mikael sai äänensä kulkemaan.