— Älä nyt tee tästä näytelmää, Pirkko kujersi tutulla, siirappisen pehmeällä äänellään. — Minä pakkasin tavarasi siististi laatikoihin ja vein ne kellariin. Mitään ei ole kadonnut, siitä ei tarvitse huolestua. Ja rahat… no, kyllä me ne sinulle aikanaan maksamme takaisin. Osissa. Sitten kun Mikael pääsee kunnolla jaloilleen.
— Mille jaloilleen? Laura tunsi, kuinka kylmä raivo alkoi kohota hänen sisällään aaltona. — Hänhän on töissä teidän omassa firmassanne ja saa palkkaa. Mistä hänen vielä pitäisi nousta?
— Älä puhu minulle tuohon sävyyn, anopin ääni koveni silmänräpäyksessä. — Sinä asuit kolme vuotta minun edesmenneen äitini asunnossa. Kuvittelitko, että se oli ilmaista? Ajattele se vuokrana. Me olemme nyt sujut.
Sitten puhelu katkesi.
Laura jäi istumaan portaalle vielä pitkäksi aikaa. Kymmenisen minuuttia kului kuin sumussa. Naapurit kulkivat ohi, tervehtivät, kääntyivät katsomaan ihmeissään, mutta hän ei vastannut eikä juuri huomannut heitä. Hänen päässään raksutti.
Kolme vuotta aiemmin hän oli mennyt naimisiin Mikaelin kanssa uskoen löytäneensä turvallisen ja rauhallisen miehen. Mikael ei ollut tulinen eikä erityisen romanttinen, mutta hän vaikutti kunnolliselta. Vakavalta. Luotettavalta. Ainoa varjopuoli oli hänen äitinsä, määräävä nainen, joka suhtautui poikaansa kuin omaisuuteensa.
Pirkko ilmestyi heidän kotiinsa milloin sattui, koputtamatta ja ilmoittamatta. Hän siirteli huonekaluja, moitti Lauran ruokia, neuvoi, millä tavalla paidat kuuluisi silittää. Laura oli niellyt kaiken. Hymyillyt. Toivonut, että ajan kanssa Pirkko pitäisi häntä oikeasti perheenjäsenenä.
Mutta Pirkolla ei ollut aikomustakaan hyväksyä häntä. Hän oli vain odottanut sopivaa hetkeä. Kolmen vuoden ajan hän oli punonut verkkoaan, tippa kerrallaan myrkyttänyt poikansa ajatuksia. Ja nyt, kun Laura oli ollut työmatkalla, hämähäkki oli iskenyt.
Laura nousi. Hän pyyhkäisi takkinsa helmaa, vaikka siinä ei ollut mitään näkyvää likaa. Sitten hän kaivoi puhelimen esiin ja valitsi ystävänsä numeron.
— Sari, hei. Voinko tulla luoksesi yöksi? Selitän kaiken, kun nähdään.
Seuraavat kolme päivää Laura eli kuin taistelutilassa. Hän hankki juristin, keräsi kaikki asuntoon liittyvät paperit ja kaivoi esiin kolmen vuoden pankkiotteet. Hänelle selvisi, ettei Pirkolla ollut lain mukaan oikeutta vaihtaa lukkoja ilman kaikkien omistajien suostumusta. Ja avioliittotodistuksen sekä asuntolainasopimuksen mukaan myös Laura oli yksi omistajista.
Juristi osoittautui teräväpäiseksi mieheksi, jonka väsyneistä silmistä näki, että hän oli nähnyt kaikenlaista.
— Vanha kuvio, mies hymähti selaillessaan papereita. — Äiti päätti pelastaa poikansa ”vääränlaiselta” vaimolta. Tällaisia tulee vastaan jatkuvasti. Mutta tällä kertaa hän meni liian pitkälle. Lukkojen vaihtaminen ilman teidän lupaanne tarkoittaa käytännössä sitä, että teiltä on estetty pääsy omaan omaisuuteenne. Tästä voidaan tehdä rikosilmoitus omankädenoikeudesta.
— Entä asunto? Laura kysyi.
— Se on hankittu avioliiton aikana. Sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, että pohja tuli miehelle perintönä. Te olette maksaneet lainaa ja remonttia. Löytyvätkö kuitit?
— Jokainen.
— Siinä tapauksessa teillä on avioerossa oikeus korvaukseen. Eikä aivan pieneen sellaiseen.
Laura nyökkäsi. Avioero. Sana ei enää kuulostanut kauhistuttavalta. Se soi hänen mielessään melkein kuin toinen sana: vapaus.
Neljäntenä päivänä hän soitti Mikaelille.
— Meidän pitää tavata. Puhua kasvotusten.
Mikael suostui nihkeästi, selvästi äitinsä ohjeistamana. Pirkko halusi ilmeisesti valvoa, miten tämä heidän kuvittelemansa ”rahojen palauttaminen” etenisi. He sopivat tapaavansa kahvilassa, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä siitä samasta asunnosta.