Laura seisoi oman asuntonsa oven takana avain puristuneena sormiin. Se ei suostunut kääntymään lukossa. Hän oli juuri palannut Naantalista viikon työmatkalta, väsyneenä ja matkalaukku vieressään, ja oli ajatellut vain kuumaa suihkua sekä pehmeää sänkyä. Ovi ei kuitenkaan auennut.
Hän yritti uudelleen. Avain meni sisään aivan kuten ennenkin, mutta lukko ei naksahtanut. Tuntui kuin oven sisällä olisi ollut kokonaan uusi mekanismi.
— Mitä ihmettä tämä nyt on? Laura mutisi ja kaivoi puhelimen laukustaan.
Mikael ei vastannut. Laura soitti hänelle kolme kertaa peräkkäin, mutta joka kerta puhelu jäi pelkiksi pitkiksi hälytysääniksi. Lopulta hän kirjoitti viestin: ”Olen oven takana. Lukko ei aukea. Oletko kotona?”
Vastaus tuli minuutin kuluttua. Se ei ollut Mikaelilta.
”Hyvää iltaa, Laura-kulta! Täällä Pirkko. Mikael on nyt kiireinen, hän on minun luonani. Vaihdoin asunnon avaimet sillä aikaa, kun olit poissa. Vanhat eivät enää käy. Jos haluat hakea tavarasi, soita etukäteen, niin sovimme ajan.”
Laura luki viestin kahdesti. Sitten vielä kolmannen kerran. Kirjaimet tuntuivat hetkittäin leviävän hänen silmissään, mutta viestin merkitys ei muuttunut miksikään. Anoppi oli vaihtanut lukot hänen kotiinsa. Siihen asuntoon, jonka lainasta Laura maksoi puolet. Siihen samaan asuntoon, jossa oli hänen sohvansa, hänen kirjahyllynsä ja jääkaapissa hänen ostamansa ruoat.
Hän vajosi porraskäytävän askelmalle välittämättä betonin kylmyydestä. Päässä kiersi vain yksi ajatus: tämän täytyi olla erehdys. Jokin käsittämätön väärinkäsitys. Mikael soittaisi kohta ja selittäisi kaiken.
Puhelin soi viiden minuutin kuluttua.
— Laura, hei, miehen ääni kuului linjalta oudon asiallisena, melkein kuin hän olisi puhunut työpalaverissa eikä vaimolleen. — Oletko jo tullut?
— Seison meidän ovemme edessä, Mikael. Äitisi kirjoitti, että hän on vaihtanut lukot. Onko tämä joku vitsi?
— Ei, Mikael sanoi ja vaikeni hetkeksi. — Kuuntele. Me olemme äidin kanssa miettineet tätä paljon sillä aikaa, kun olit poissa. Päädyimme siihen, että näin on kaikille parempi.
— Mitä tarkoitat ”näin”? Laura tunsi äänensä alkavan väristä, mutta pakotti itsensä pysymään koossa. — Ja mitä ihmettä tarkoittaa ”parempi”?
— Tämä asunto on minun perintöäni isoäidiltä, Laura. Äidin mielestä sen kuuluu jäädä sukuun. Ja sinä… no, ymmärräthän sinä. Emmehän me edes suunnittele lapsia. Mitä järkeä tässä enää on?
— Missä ei ole järkeä? hän kysyi, vaikka vastaus oli jo alkanut hahmottua hirvittävän selkeänä. Silti hän ei halunnut uskoa sitä todeksi.
— Meidän avioliitossamme, Mikael huokaisi. Huokaus kuulosti helpottuneelta, kuin hän olisi viimein saanut pudotettua raskaan taakan harteiltaan. — Äiti on sanonut jo kauan, ettet sinä sovi minulle. Olet liian itsenäinen, liian kiinni urassasi. Etkä sinä edes saa makaronilaatikkoa onnistumaan joka kerta. Minä jaksoin kolme vuotta, Laura. Mutta nyt riittää.
Laura tuijotti puhelimen näyttöä. Siinä oli yhä Mikaelin kuva, sama hymyilevä kasvokuva, jonka hän oli asettanut taustakuvaksi. Kuva oli otettu edellisenä vuonna Saimaan rannalla. Silloin mies oli näyttänyt niin onnelliselta.
— Mikael, Laura sanoi lopulta. Hänen äänensä muuttui hiljaiseksi ja tasaiseksi, kuin jäätyneen järven pinta. — Olen laittanut tähän asuntoon viisitoista tuhatta euroa. Minulla on kaikki kuitit ja tiliotteet tallessa. Et voi vain heittää minua kadulle.
— Äiti on jo miettinyt kaiken valmiiksi, Mikael vastasi.
Samassa taustalta kuului Pirkon ääni, ja hetken päästä oli selvää, että Mikael ojensi puhelimen äidilleen.
— Laura-kulta, lapseni, Pirkko aloitti makean lempeällä äänellä.