Sinä iltana Sofia ilmestyi olohuoneeseen piirustus kädessään. Paperissa oli heidän uusi kotinsa, ikkunaan oli piirretty kolme ihmistä, ja alle lapsen horjuvin kirjaimin: ”Täällä meitä ei ajeta pois.”
Anna ei sanonut hetkeen mitään. Hän vain otti piirroksen varovasti ja sujautti sen samaan kansioon, jossa säilytettiin asuntopapereita.
Vaihe 9. Tyhjä asunto odottaa asukkaita
Helena yritti saada vanhan asunnon vuokralle.
Se ei kuitenkaan onnistunut niin helposti kuin hän oli kuvitellut. Kalusteita ei ollut, remontti oli jäänyt puolittaiseksi ja keittiö näytti vanhalta. Ihmiset tulivat, kiersivät huoneissa, nyökkäilivät kohteliaasti ja katosivat sen jälkeen jäljettömiin. Eräs nuori mies sanoi lopulta suoraan:
— Tähän hintaan täällä pitäisi olla edes jääkaappi.
Helena loukkaantui ja soitti Mikaelille.
— Olisitte voineet jättää jääkaapin tänne ainakin siihen asti, että saan asunnon vuokrattua. Sehän oli teille muutenkin vanha.
— Äiti, me käytämme sitä.
— Olisitte ostaneet uuden!
— Millä rahalla?
— No, teillähän on asuntolaina. Jos pankki kerran luottaa teihin, ei teillä voi niin huonosti mennä.
Mikael sulki silmänsä hetkeksi.
— Äiti, minulla on nyt kiire.
Samaan aikaan Anna liimasi Sofian kanssa tarroja uusiin hyllyihin. Hän kuuli keskustelun, mutta huomasi yllätyksekseen, ettei enää raivostunut. Aiemmin tällainen puhelu olisi pilannut koko illan. Nyt se tuntui lähinnä taustamelulta, kuin jonkun naapurin riidalta seinän takana.
Viikon kuluttua Helena ilmestyi heidän ovelleen ilmoittamatta.
Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan päästetty heti sisään. Mikael avasi oven vain turvaketjun verran.
— Äiti, sinun olisi pitänyt soittaa etukäteen.
Helena hämmentyi.
— Minä olen äitisi.
— Silti pitää soittaa.
Helena yritti kurkistaa hänen olkansa yli. Hän näki valoisan eteisen, uudet tapetit ja Sofian pienet saappaat siististi seinän vieressä. Anna seisoi kauempana, rauhallisena.
— Halusin vain nähdä, miten te olette asettuneet.
— Nyt ei sovi.
Helena kalpeni.
— Pidättekö te minut todella kynnyksellä?
Mikael vastasi pehmeästi, mutta äänessä oli teräs:
— Me opettelemme elämään omassa kodissamme omilla säännöillämme.
Sitten hän sulki oven.
Anna tuli hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Sinä kestit sen.
— Hädin tuskin.
— Mutta kestit kuitenkin.
Vaihe 10. Kuka jäi tyhjään asuntoon
Keväällä vanha asunto oli yhä lähes autio. Helena yöpyi siellä joskus, kun hänellä oli asioita kaupungissa, mutta palasi nopeasti mökille. Laura kieltäytyi lopullisesti muuttamasta sinne.
— Ateljeelle on liian pitkä matka, ja siellä on ankeaa, hän totesi.
Niin Helena sai lopulta sen, mitä oli niin määrätietoisesti vaatinut. Hänellä oli asunto ilman asukkaita. Huoneet ilman huonekaluja. Keittiö ilman lapsenlapsen naurua. Laskut, joita Mikael ja Anna olivat ennen maksaneet täsmällisesti, eivät enää hoituneet heidän kauttaan. Ja poika, joka ei enää vastannut puhelimeen heti ensimmäisellä soitolla.
Eräänä päivänä Helena kuitenkin soitti Annalle.
— Kaipaako Sofia minua? hän kysyi yllättäen.
Anna katsoi tytärtään, joka teki läksyjä uuden kirjoituspöytänsä ääressä.
— Hän totuttelee.
— Haluaisin nähdä lapsenlapseni.
— Soittakaa Mikaelille. Sopikaa asiasta etukäteen.
Langan toisessa päässä tuli hiljaista.
— Anna… minä taisin silloin kiihtyä liikaa.
Se ei ollut varsinainen anteeksipyyntö. Mutta se ei ollut enää käskykään.
— Niin, Helena. Te kiihdyitte.
Helena vaikeni taas hetkeksi.
— Luulin, että te pelästyisitte.
Anna sulki silmänsä. Siinä se vihdoin oli. Totuus, jota oli odotettu.
— Me pelästyimme kyllä. Emme vain sillä tavalla kuin te olitte ajatellut.
Puhelun jälkeen Anna meni parvekkeelle. Alhaalla pihalla kuului lasten ääniä ja autojen huminaa. Huoneesta kantautui Sofian nauru, ja keittiössä Mikael kolisteli laatikoita etsien pullonavaajaa.
Heidän elämästään ei ollut tullut helppoa. Asuntolaina painoi niskassa. Remontti söi rahaa nopeammin kuin he olisivat halunneet. Suhde Mikaelin äitiin pysyi varovaisena ja viileänä. Mutta kaikki vaikea oli nyt heidän omaansa. Se ei ollut enää jonkun muun ehtojen mukaan pakotettua elämää.
Illalla Mikael keitti teetä ja istui Annan viereen.
— Myönsikö äiti jotakin?
— Melkein. Hän sanoi luulleensa, että me säikähdämme.
Mikael hymyili surumielisesti.
— Ja mehän säikähdimme niin pahasti, että ostimme asunnon.
— Elämämme paras pelko.
Mikael naurahti.
Anna katsoi oven vieressä olevaan kulhoon, jossa heidän avaimensa lepäsivät. Kukaan ei voinut enää sanoa heille: ”Muutatte pois kuun lopussa.” Kukaan ei voinut tehdä heidän säästöistään suvun yhteistä veroa. Kukaan ei voinut kutsua kiristystä rakkaudeksi vain siksi, että se oli naamioitu avuksi.
Vanhaan asuntoon jäi lopulta vain Helena.
Tyhjien huoneiden keskelle.
Ilman jääkaappia, jota siellä ei enää ollut.
Ja sen ymmärryksen kanssa, että joskus, kun ajaa ihmiset pois omasta asunnostaan, saattaa vahingossa häätää samalla lämmön pois omasta elämästään.