Vaihe 6. Tyhjyys, josta ei ollutkaan iloa
Muuttopäivä osui kuukauden viimeiseen päivään.
Kantajat veivät ulos laatikot, sohvan, Sofian polkupyörän, keittiön tuolit ja pesukoneen, jonka Anna ja Mikael olivat aikoinaan ostaneet omilla rahoillaan. Vanhaan asuntoon jäi vain paljaita seiniä, jonkun muun vanha kaappi, liesi sekä pölyn tunkkainen haju.
Helena saapui ottamaan avaimet vastaan.
Hän astui sisään, pysähtyi eteiseen ja katseli ympärilleen kuin olisi tullut väärään paikkaan.
— Missä jääkaappi on? hän kysyi.
— Se on meidän. Otimme sen mukaan.
— Entä pesukone?
— Sekin oli meidän.
— Ja olohuoneen sohva?
— Me ostimme sen.
Helena käveli huoneeseen. Tila ammotti lähes tyhjänä. Lattiaan oli jäänyt vaaleita suorakulmioita niihin kohtiin, joissa huonekalut olivat vuosia seisseet. Anna näki asunnon yhtäkkiä sellaisena kuin se oli ollut ennen heitä: ei kotina, vaan pelkkinä neliöinä.
— Te siis veitte kaiken? Helenan ääni petti kesken lauseen.
Mikael vastasi väsyneesti:
— Äiti, me otimme mukaan vain omamme.
— Miten täällä muka voi nyt asua?
Anna katsoi häntä rauhallisesti.
— Sinähän halusit määrätä tästä asunnosta itse.
Helena kalpeni.
— Minä luulin, että jättäisitte edes välttämättömimmät tavarat.
— Me jätimme tänne sen, mikä kuuluu sinulle.
Laura, joka oli tullut äitinsä mukana, kurkisti keittiöön ja nyrpisti nenäänsä.
— Äiti, en minä tänne muuta. Tämähän on ihan tyhjä.
Helena kääntyi tyttärensä puoleen terävästi.
— Mitä sinä sitten kuvittelit?
— No… että he jättäisivät kalusteet. Ja että remontti olisi kunnolla tehty. Minun piti avata ompelimo, ei alkaa laittaa tätä paikkaa kuntoon.
Mikael naurahti hiljaa. Siinä ei ollut ilkeyttä, vain katkeruutta.
— Siinäpä se perheen tukeminen sitten olikin.
Anna laski avaimet ikkunalaudalle.
— Asunto on tyhjennetty, aivan kuten pyysitte.
Vaihe 7. Uusi ovi
Uudessa kodissa heitä vastassa oli maalinhaju ja vieras rakennuspöly, mutta Sofia juoksi huoneesta toiseen kasvoillaan puhdas riemu.
— Onko tämä minun? Ihanko oikeasti minun?
— Sinun, Mikael sanoi. — Tapetit valitaan vain yhdessä.
Anna istahti keittiön keskelle pahvilaatikon päälle ja purskahti äkkiä itkuun. Ei surusta, vaan siitä, että kaikki jännitys pääsi vihdoin purkautumaan. Mikael tuli hänen viereensä ja kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympärille.
— Me olemme kotona, hän sanoi.
— Kahdenkymmenen vuoden asuntolainan kanssa.
— Mutta ilman uhkavaatimuksia.
He nauroivat ja itkivät yhtä aikaa.
Ensimmäiset viikot olivat raskaita. He nukkuivat patjalla, söivät pahvilaatikoiden päällä, etsivät suolapurkkia vääristä laatikoista ja väittelivät verhojen väristä. Silti joka ilta, kun Anna sulki ulko-oven omalla avaimellaan, hänen sisälleen laskeutui rauha, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan.
Helena ei aluksi soittanut lainkaan. Sitten hän otti yhteyttä Mikaeliin.
— Asunnossa on kylmä. Ikkunat pitää vaihtaa.
— Me vaihdoimme makuuhuoneen ja Sofian huoneen ikkunat, äiti. Omilla rahoillamme. Keittiöstä ja toisesta huoneesta sanoit silloin, että ne kelpaavat hyvin.
— Teidän olisi pitänyt tehdä kaikki loppuun asti!
— Ei.
Tuo lyhyt sana oli Mikaelille uusi. Vaikea, mutta tarpeellinen.
Helena katkaisi puhelun.
Vaihe 8. Ompelimo ilman toisten rahoja
Kahden kuukauden kuluttua Laura avasi ompelimonsa sittenkin. Ei vilkkaassa liiketilassa torin lähellä, vaan pienessä nurkkauksessa pesulan yhteydessä. Rahat tulivat Helenalta: hän nosti osan säästöistään, myi edesmenneen miehensä vanhan auton ja lainasi vielä naapurilta.
Ensimmäisen kuukauden ajan Laura lähetti perheen yhteiseen keskusteluun kuvia kyltistä ja asiakkaiden kiitoksista. Toisena kuukautena hän valitti vuokrasta. Kolmantena siitä, että ihmiset halusivat kaiken “halvalla ja heti”. Neljäntenä hän moitti veroja, jotka olivat hänen mukaansa “yllättäen aivan liian suuret”.
Anna ei kommentoinut mitään.
Eräänä päivänä Mikael näytti hänelle viestin, jonka Helena oli lähettänyt:
“Jos olisitte silloin antaneet sen kuusi tuhatta euroa, Laura olisi päässyt kunnolla alkuun. Nyt hän joutuu vain kituuttamaan.”
Anna hymähti kuivasti.
— Eli syyllisiä olemme silti me.
— Tietenkin, Mikael sanoi. — Mehän emme rahoittaneet unelmaa, jolla ei ollut liiketoimintasuunnitelmaa.
Hän kirjoitti äidilleen:
“Äiti, toivomme Lauralle menestystä, mutta meidän rahoistamme emme enää keskustele.”
Vastaus tuli nopeasti:
“Sinusta on tullut vieras.”
Mikael tuijotti näyttöä pitkään. Sitten hän poisti viestin.
— Sattuuko? Anna kysyi.
— Sattuu. Mutta ennen sattui enemmän, kun yritin olla hyvä kaikille muille paitsi teille.
Anna tarttui häntä kädestä.