Mikael kuunteli, punastui, puristi puhelinta nyrkissään, mutta vastasi joka kerta samalla tavalla:
— Äiti, me emme anna rahaa. Ja me muutamme pois asunnosta.
Viidentenä päivänä Helena lähetti Annalle viestin.
“Sinä sait, mitä halusit. Erotit pojan äidistään. Toivottavasti pystyt vielä katsomaan tytärtäsi silmiin.”
Anna luki sanat keittiön pöydän ääressä. Sofia muovaili samaan aikaan muovailuvahasta pientä taloa, jossa oli punainen katto.
— Äiti, milloin meillä on oma koti? Sofia kysyi yhtäkkiä.
Anna jähmettyi hetkeksi.
— Pian, kulta.
— Sellainen koti, josta mummi ei voi ajaa meitä pois?
Mikael seisoi hellan vieressä ja käänsi kasvonsa nopeasti sivuun.
Anna kyykistyi tyttärensä viereen.
— Kyllä. Sellainen, josta kukaan ei voi häätää meitä.
Samana iltana he löysivät sopivan vaihtoehdon. Pieni kaksio vanhassa talossa alueen toisella laidalla. Remontti ei ollut täydellinen, mutta koulu, puisto ja bussipysäkki olivat lähellä. Hinta oli heidän sietokykynsä ylärajalla, mutta ei mahdoton.
Mikael tuijotti kuvia pitkään ja sanoi sitten hiljaa:
— Tämä se on.
Anna nyökkäsi.
— Mennään katsomaan huomenna.
Vaihe 4. Kauppa nöyryytyksen sijaan
Asunto osoittautui valoisaksi. Keittiö oli vanha, parketti narahteli jalkojen alla ja ikkunat avautuivat sisäpihalle, jossa kasvoi korkeita poppeleita. Sofia valitsi heti huoneen parvekkeen vierestä.
— Tähän tulee minun sänkyni ja tuohon pöytä, hän ilmoitti. — Eikä kukaan käske meitä enää muuttamaan pois?
Välittäjä hymyili vaivautuneesti. Anna tunsi, kuinka sydän puristui kipeästi kasaan.
— Ei kukaan, Mikael vastasi. — Jos pankki hyväksyy meidät.
Pankin päätös tuli kolmen päivän kuluttua. Laina hyväksyttiin.
Helena ei saanut tietää asiasta heiltä. Laura huomasi ilmoituksen Mikaelin puhelimessa, kun tämä oli käynyt hakemassa Sofian takkia mökiltä, ja kertoi siitä saman tien äidilleen.
Illalla Helena soitti. Tällä kertaa äänessä ei ollut loukkaantumista vaan paljasta vihaa.
— Vai niin. Asuntoon teillä siis on rahaa, mutta siskon auttamiseen ei?
Mikael laittoi puhelimen kaiuttimelle. Anna seisoi hänen vieressään.
— Äiti, me olemme säästäneet tätä varten kolme vuotta.
— Entä sitten? Laurakin haluaa elää kunnolla!
— Sitten hän voi käydä töissä ja säästää.
— Miten sinä kehtaat puhua noin omasta siskostasi?
— Samalla tavalla kuin sinä kehtasit käskeä meidän lähteä asunnosta.
Linjan toisessa päässä tuli hiljaisuus.
— Minä sanoin sen vain, jotta te pysähtyisitte miettimään.
Anna puhui matalalla äänellä, mutta jokainen sana erottui selvästi.
— Me mietimme. Ja nyt me ostamme oman kodin.
Helena kuuli hänet ja leimahti heti.
— Ai näin siis! Minun asuntoni ei enää kelpaakaan teille?
— Te itse pyysitte meitä vapauttamaan sen, Mikael sanoi.
— En minä tarkoittanut, että otatte sen noin kirjaimellisesti!
Anna katsoi miestään. Siinä se oli. Helena ei ollut oikeasti halunnut heidän muuttavan. Hän oli halunnut heidän pelästyvän.
Mutta pelko oli jo ehtinyt muuttua lainapäätökseksi ja allekirjoituksia odottavaksi sopimukseksi.
Vaihe 5. Viimeinen kuukausi
He alkoivat pakata tavaroitaan.
Ensin laatikoihin menivät kirjat, kausivaatteet ja Sofian vanhat lelut. Sitten astiat, lakanat, pyyhkeet ja tärkeät paperit. Anna kirjoitti laatikoiden kylkiin huolellisesti: “Keittiö”, “Sofian huone”, “Asiakirjat”, “Talvivaatteet”.
Jokainen täytetty pahvilaatikko irrotti asunnosta pienen palan heidän yhteistä elämäänsä.
Helena tuli paikalle kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla hän saapui tarkistamaan, etteivät he veisi mukanaan mitään “ylimääräistä”.
— Tämän kaapin minä olen ostanut, hän ilmoitti eteisessä.
— Ottakaa se vain, Anna vastasi rauhallisesti. — Me olemme jo tilanneet toisen.
Helena ei selvästi ollut odottanut sellaista vastausta.
— Entä verhot?
— Ne voitte myös pitää.
— En minä sitä tarkoittanut!
— Mitä sitten?
Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja marssi keittiöön. Siellä hän otti hyllyltä mukin, jonka oli joskus antanut Sofialle.
— Tämä on minun.
Sofia sanoi hiljaa:
— Mummi, sinähän annoit sen minulle syntymäpäivälahjaksi.
Helena pysähtyi. Hetken ajan hänen kasvoillaan vilahti häpeä. Mutta vain hetken.
— No… jos olen antanut, niin ota sitten.
Anna laittoi mukin sanomatta mitään laatikkoon, jonka kyljessä luki “Sofian huone”.
Toisella kerralla Helena tuli yhdessä Lauran kanssa. Laura katseli puoliksi purettua asuntoa ympäriinsä ja totesi:
— Voisinko minä sitten muuttaa tänne? Kun tämä kerran vapautuu.
Helena vilkaisi tytärtään terävästi.
— Katsotaan.
Juuri silloin Anna ymmärsi, että Laura näki jo itsensä asunnon uutena asukkaana. Helenalla oli kuitenkin myös omat suunnitelmansa.