Vaihe 1. Puolikas unelmasta
— Ettekö te pysty? anoppi kysyi hitaasti. — Vai ettekö vain halua?
Anna katsoi Helenaa tyynesti, vaikka pöydän ympärillä ilma tuntui kiristyvän.
— Me emme aio käyttää asunnon käsirahaa liiketoimintaan, jonka kannattavuutta kukaan ei ole laskenut.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Jopa Sofia, joka oli viereisessä huoneessa rapistellut värikynillään, vaikeni.
Laura tuhahti halveksivasti.
— Eli teille joku asunto on tärkeämpi kuin minun elämäni?
— Meille tärkeintä on oman tyttäremme elämä, Anna vastasi. — Ja se, että perheellämme on jotain pysyvää jalkojen alla.
Helena työnsi teekuppinsa hitaasti kauemmas.
— Perhe, vai niin. Hyvä on, puhutaan sitten suoraan. Te olette asuneet minun asunnossani kuusi vuotta lähes ilmaiseksi. Jos olisitte vuokranneet samanlaisen kodin vapailta markkinoilta, olisitte jo maksaneet vieraille ihmisille vähintään 10 000 euroa. Minä autoin teitä silloin. Nyt on teidän vuoronne auttaa Lauraa.
Mikael laski viimein lusikan pöydälle.
— Äiti, me olemme maksaneet vastikkeet ja laskut. Me remontoimme keittiön, vaihdoimme ikkunat, uusimme putkia ja kylpyhuoneen kalusteita…
— Te teitte sen itseänne varten! Helena katkaisi terävästi. — Älä ala laskea minulle jokaista ruuvia ja mutteria.
Anna tunsi kylmyyden leviävän sisällään. Helenan sanat satuttivat, mutta samalla ne kirkastivat kaiken. Viimeisetkin harhakuvat murentuivat.
— Helena, ymmärränkö oikein? Te asetatte meidät valinnan eteen: joko annamme Lauralle 6 000 euroa tai muutamme pois?
— Juuri niin, anoppi sanoi. — Jos ette kerran halua olla perhettä, asunto on tyhjennettävä kuun loppuun mennessä.
Mikael ponnahti tuolilta.
— Äiti, tajuatko sinä, että meillä on lapsi?
— Juuri lapsen takia teidän pitäisi olla kiitollisia. Moni olisi teidän asemassanne suudellut maata jalkojeni alla.
Anna nousi hänkin.
— Sofia, kerää kynäsi. Me lähdemme kotiin.
Laura hymyili vinosti.
— Kotiin? Toistaiseksi ehkä.
Anna kääntyi katsomaan häntä.
— Paina tuo lause mieleesi. Jonain päivänä ymmärrät itsekin, miltä se kuulosti.
Vaihe 2. Matka ilman sanoja
Kaupunkiin ajettiin sanomatta juuri mitään.
Sofia nukahti melkein heti, paperinukke tiukasti rintaansa vasten painettuna. Mikael puristi rattia niin kovaa, että rystyset vaalenivat. Anna katseli tienvarsien valoja ja ajatteli, miten kummallista kaikki oli: kuuden vuoden ajan hän oli kutsunut tuota asuntoa kodiksi, vaikka syvällä sisimmässään oli aina tiennyt, ettei siitä tulisi heidän kotiaan ennen kuin avaimet olisivat oikeasti heidän omansa.
— Anna anteeksi, Mikael sanoi lopulta.
Anna ei kääntynyt heti.
— Mistä tarkalleen?
Mikael hymähti kivuliaasti.
— Siitä, että kerroin säästöistämme. Siitä, että kuvittelin äidin olevan vain iloinen, kun me saamme rahaa kasaan. Ja siitä, etten tajunnut aikaisemmin, mitä hän oikeasti ajatteli.
— Sinä halusit luottaa äitiisi.
— Hän taas näki meidän rahamme omanaan.
— Niin.
Mikael käänsi auton pihaan. Neljännen kerroksen ikkunoista hehkui lämmin kellertävä valo. Siellä Sofia oli ottanut ensimmäiset askeleensa. Siellä Anna oli liimannut keittiön tapetteja vanhan jakkaran päällä seisten. Siellä Mikael oli keskellä yötä koonnut pinnasänkyä ja kiroillut kuiskaten, ettei vastasyntynyt tytär heräisi.
Ja nyt kävi ilmi, että kaikki olikin ollut vain lainassa.
Kotona Anna peitteli Sofian sänkyyn ja haki sitten kannettavan tietokoneen.
— Mitä sinä teet? Mikael kysyi.
— Katson asuntoja.
— Nytkö?
— Nyt. Meille annettiin aikaa kuun loppuun.
Mikael istuutui hänen viereensä.
— Meillä on säästössä 12 400 euroa. Jos emme koske vararahastoon, siitä riittää käsirahaan.
— Silloin emme koske vararahastoon. Etsitään vain sellaisia vaihtoehtoja, joihin meillä oikeasti on varaa.
Mikael laski kätensä Annan käden päälle.
— Anna, minä en anna näitä rahoja Lauralle.
Anna katsoi häntä pitkään.
— Et edes, jos äitisi alkaa painostaa?
— En. Vaikka hän päättäisi pitää minua huonona poikana.
Ensimmäistä kertaa koko päivänä Anna sai vedettyä keuhkoihinsa kunnolla ilmaa.
Vaihe 3. Asunto, jota he eivät olisi valinneet
Seuraavat päivät muuttuivat suoranaiseksi juoksuksi. Työ, päiväkoti, asuntonäytöt, välittäjien puhelut ja lainalaskelmat seurasivat toisiaan. Anna teki taulukoita ja vertaili numeroita iltaisin. Mikael kävi katsomassa kohteita työvuorojen jälkeen.
Helena soitti joka ainoa ilta.
Aluksi ääni oli pehmeä ja vetoava.
— Mikael-kulta, mieti nyt vielä. Eihän Laura ole teille mikään vieras ihminen.
Sitten sävy muuttui loukkaantuneeksi.
— En olisi koskaan uskonut, että sinusta tulee noin kylmä.
Lopulta sanat tulivat suoraan ja ilman pehmusteita.
— Anna on kääntänyt sinut meitä vastaan. Ennen häntä sinä olit kunnon poika.