Mikaelin kasvot olivat kalvenneet, ja hänen sormensa vapisivat hermostuneesti.
— Anna, tuota ei olisi tarvittu, hän sanoi matalalla äänellä. — Äiti tarkoitti vain hyvää.
— Hyvääkö? Anna naurahti katkerasti, mutta naurussa ei ollut hitustakaan iloa. — Kenelle hyvää? Marialle? Teille? Entä minulle?
— Kaikille, Mikael vastasi.
— Kaikille, Anna sanoi hitaasti. — Paitsi minulle.
Hän käveli eteisen ovelle ja veti sen auki.
— Helena Korhonen, olkaa hyvä ja menkää.
Anoppi sieppasi laukkunsa tuolilta ja loi Annaan katseen, jossa oli pelkkää loukkaantunutta vihaa.
— Sinä olet kamala ihminen. Sinulla ei ole sydäntä.
Sitten hän astui kynnyksen yli ja paiskasi oven perässään niin, että seinä värähti. Anna sulki oven uudelleen, jäi nojaamaan siihen hetkeksi ja painoi kämmenensä kylmää pintaa vasten. Hengitys kulki raskaasti. Sydän takoi niin kovaa, että se tuntui kurkussa asti.
Mikael jäi keskelle olohuonetta. Hän katseli vaimoaan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä juuri oli tapahtunut.
— Miksi sinä kohtelit häntä noin?
Anna käänsi hitaasti katseensa mieheensä.
— Miksi hän kohteli minua noin?
— Hän halusi auttaa siskoani.
— Minun kustannuksellani, Mikael. Ymmärrätkö sinä edes sitä? Minun kustannuksellani.
— Me olemme perhe. Perheessä autetaan.
— Auttaminen ei tarkoita sitä, että joku antaa pois kaiken omansa.
— Ei kaikkea, Mikael sanoi väsyneenä. — Vain vaihto. Siitä tässä oli kyse.
— Minä en aio vaihtaa asuntoani. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa se?
Mikael vajosi sohvalle ja hieraisi kasvojaan molemmin käsin.
— Eli sinä et suostu auttamaan Mariaa. Siinä tapauksessa meidän täytyy ehkä miettiä, onko meidän yhdessäolossamme enää mitään järkeä.
Sanat lausuttiin hiljaa, melkein tasaisesti. Silti ne iskivät Annaan kovemmin kuin huuto olisi iskenyt. Hän katsoi miestään ja tunsi yhtäkkiä, ettei tunnistanut tätä. Ei sitä ihmistä, jonka kanssa oli jakanut elämänsä kaksi vuotta.
— Onko tuo uhkavaatimus?
— Kysymys, Mikael vastasi.
Anna nyökkäsi kerran.
— Siinä tapauksessa vastaus on ei. Ei ole järkeä.
Mikael nosti katseensa.
— Sanotko sinä tuon tosissasi?
— Täysin tosissani. Jos avioliiton ehtona on se, että luovun omasta kodistani, silloin minä en tarvitse sellaista avioliittoa.
— Anna…
— Riittää, Mikael. Minä olen sanonut kaiken, mitä minulla on sanottavaa.
Mies nousi sohvalta ja meni makuuhuoneeseen. Anna jäi paikalleen. Hän kuuli vaatekaapin oven aukeavan, henkareiden kolahtelun ja muovikassien kahinan. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua Mikael palasi eteiseen laukku kädessään.
— Menen joksikin aikaa äidin luo.
— Se, kuinka pitkäksi aikaa, on sinun päätöksesi.
Mikael pysähtyi ja katsoi häntä. Hetken näytti siltä, että hän aikoi vielä sanoa jotakin, ehkä syyttää, ehkä pyytää, ehkä uhata. Mutta lopulta hän vaikeni. Hän puki takin ylleen, otti avaimet ja tarttui ovenkahvaan.
— Soita, jos muutat mielesi.
— En soita.
Ovi sulkeutui. Tällä kertaa hiljaisemmin.
Anna jäi yksin.
Hän palasi olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Katse kiersi tutuissa seinissä, hyllyllä olevissa valokuvissa, parketissa, jonka hänen vanhempansa olivat aikanaan itse valinneet ja laittaneet. Kaikki oli paikoillaan. Kaikki oli samaa kuin ennen, mutta samalla jokin oli lopullisesti muuttunut.
Asuntoon laskeutui hiljaisuus. Se ei ollut tavallista hiljaisuutta, vaan sellaista, joka täytti jokaisen nurkan. Silti Annan sisällä ei ollut pelkoa. Ei katumusta. Vain selkeä, luja varmuus siitä, että hän oli tehnyt oikein.
Hän nousi ja meni ikkunan luo. Ulkona ilta oli jo tummunut. Vastapäisten talojen ikkunoissa paloi lämpimiä valoja, ja kadulla kulki yksittäisiä ihmisiä takkiensa kaulukset pystyssä. Tämä koti oli yhä hänen. Se koti, jonka hänen vanhempansa olivat rakentaneet ja jossa heidän muistonsa elivät. Kukaan ei veisi sitä häneltä. Kukaan ei pakottaisi häntä uhraamaan sitä toisten tarpeiden vuoksi.
Mikael oli lähtenyt. Helena Korhonen oli saanut kuulla ei-sanan. Maria jäi edelleen ilman sitä apua, jota muut olivat yrittäneet repiä Annalta väkisin. Mutta Anna ei tuntenut syyllisyyttä. Auttaminen ei voinut tarkoittaa sitä, että ihminen menettää kaiken, mikä hänelle kuuluu.
Hän otti puhelimen ja kirjoitti Sarille:
“Мikael lähti. Pitkä juttu. Pääsetkö huomenna käymään?”
Vastaus tuli alle minuutissa.
“Totta kai. Tuon viiniä. Pidä puolesi.”
Anna hymyili ensimmäistä kertaa koko iltana. Elämä jatkui. Ilman miestä, joka oli asettanut muiden edun vaimonsa edelle. Ilman anoppia, joka oli kuvitellut toisen omaisuuden olevan hänen käytettävissään. Ilman ihmisiä, jotka eivät olleet kunnioittaneet hänen päätöstään.
Asunto jäi. Koti jäi. Vanhempien muisto jäi. Kaikki muu oli toissijaista.
Anna meni keittiöön ja istui pöydän ääreen. Vastapäinen tuoli oli tyhjä. Ennen siinä oli istunut Mikael. Nyt ei enää. Ja niin oli hyvä.
Sitten hänen mieleensä tuli käytännöllinen ajatus: lukot pitäisi vaihtaa. Varmuuden vuoksi. Mikael saattaisi palata, yrittää puhua, painostaa tai tuoda äitinsä mukanaan. Mutta silloin ovi pysyisi kiinni. Koti olisi suojassa.
Lopulta Anna meni makuuhuoneeseen, riisui hitaasti ja kävi vuoteelle. Hän sulki silmänsä. Huomenna alkaisi uusi päivä. Ilman riitaa. Ilman painostusta. Ilman toisten vaatimuksia.
Vain hän ja hänen kotinsa.
Hänen oma turvapaikkansa.
Hänen oma elämänsä.
Eikä sitä enää koskaan kukaan ottaisi häneltä pois.