Mikael nosti katseensa. Ensin hän vilkaisi äitiään, sitten Annaa.
— Periaatteessa ajatus ei ole ihan mahdoton, hän sanoi matalalla äänellä.
Anna jähmettyi paikoilleen. Hetken hän oli varma, että oli kuullut väärin.
— Sinä et voi olla tosissasi.
— Olen minä. Maria tarvitsee oikeasti apua. Asunnon voisi vaihtaa kahteen pienempään. Me pärjäisimme vähemmälläkin tilalla, ja samalla auttaisimme siskoani.
— Vähemmällä tilalla? Anna tunsi sormiensa alkavan täristä. — Ymmärrätkö sinä edes, mitä olet sanomassa?
— Ymmärrän. Ei se ole maailmanloppu. Ihmiset vaihtavat asuntoja koko ajan.
— Vaihtavat? Annan ääni kohosi teräväksi. — Tämä on minun kotini, Mikael. Vanhempani jättivät sen minulle. Minä olen kasvanut täällä.
— Anna, älä huuda. Puhutaan tästä rauhallisesti.
— Mitä tässä muka pitäisi vielä puhua? Haluatko sinä, että luovun kodistani sinun siskosi takia?
— En luopua. Vaihtaa. Sinulle jäisi edelleen asunto.
— Mutta ei tämä asunto. Ei tämä koti.
Helena Korhonen keskeytti heidät väliin tunkevalla äänellä.
— Anna-kulta, älä nyt ota noin raskaasti. Me ehdotimme vain järkevää ratkaisua. Sinä saisit asunnon, Maria saisi asunnon. Kaikki voittaisivat.
— Eivät kaikki. Minä menettäisin kotini.
— Sehän on vain asunto, anoppi huitaisi kädellään. — Tärkeintä on perhe. Perheen pitää pysyä yhtä.
Anna tunsi kuumuuden nousevan rintaansa ja kaulaansa pitkin kasvoille. Poskia poltti, ja kädet puristuivat nyrkkeihin.
— Minä en vaihda mitään. Tämä asunto kuuluu minulle, ja sillä selvä.
Sanat sinkoutuivat ulos kovina ja kirkkaina. Anna katsoi suoraan miestään silmiin eikä kääntänyt katsettaan pois. Mikael nytkähti kuin häntä olisi lyöty. Helena Korhonen päästi syvän, loukkaantuneen huokauksen.
— Vai sillä tavalla, anoppi sanoi päätään pudistaen. — Sinä olet itsekäs. Ajattelet vain itseäsi.
— Minä puolustan omaa omaisuuttani.
— Ovatko seinät sinulle tärkeämpiä kuin ihmiset? Helena Korhonen ponnahti pystyyn. — Me puhumme perheestä, ja sinä puhut omaisuudesta. Olet kiittämätön, Anna. Mikael rakastaa sinua ja pitää sinusta huolta, mutta sinä et suostu auttamaan edes hänen omaa siskoaan.
— Minun ei tarvitse auttaa ketään oman kotini hinnalla.
— Kyllä tarvitsee. Sinä olet hänen vaimonsa. Vaimon kuuluu tukea miestään kaikessa.
Mikael nousi seisomaan ja yritti päästä väliin.
— Äiti, rauhoitu. Anna, ole kiltti, ei huudeta.
— Ei huudeta? Anna kääntyi häntä kohti. — Sinä olet viemässä minulta asunnon, ja minun pitäisi olla hiljaa?
— En ole viemässä sitä. Kyse on vaihdosta. Se ei ole sama asia.
— Minulle se on täsmälleen sama asia. En halua menettää tätä kotia.
— Miksi menettää? Sinulle tulisi toinen asunto.
— Minä en halua toista. Minä haluan asua täällä.
Helena Korhonen tarttui päätään kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa.
— Herranen aika, miten itsepäinen sinä olet. Et ajattele perhettä lainkaan, ainoastaan itseäsi.
— Ajattelen itseäni, koska kukaan muu ei näytä ajattelevan minua.
Riita karkasi lopullisesti käsistä. Helena Korhonen syytti Annaa kiittämättömyydestä, itsekkyydestä ja perheen rikkomisesta. Mikael yritti vuoroin rauhoitella äitiään ja vuoroin taivutella vaimoaan, vakuutellen, että asia voitaisiin järjestää sovussa. Anna seisoi olohuoneen keskellä ja ymmärsi selvästi, ettei tästä ollut enää paluuta entiseen.
— Tämä asunto on minun. Vanhempani hankkivat sen ja jättivät sen minulle. En anna sitä kenellekään.
— Anna, minä ehdotan vain, että auttaisimme siskoani, Mikael sanoi moittivasti. — Sinä teet tästä tahallasi mahdotonta.
— Sinä haluat ratkaista omien sukulaistesi ongelmat minun kustannuksellani.
— Meidän kustannuksellamme. Mehän olemme perhe.
— Perhe ei tarkoita sitä, että minun täytyy uhrata kotini.
Helena Korhonen astui lähemmäs ja osoitti Annaa sormellaan.
— Sinä olet huono vaimo. Oikea vaimo seisoo miehensä rinnalla. Oikea vaimo auttaa miehensä perhettä. Sinä et näe ketään muuta kuin itsesi.
— Helena Korhonen, pyydän teitä lähtemään, Anna sanoi hiljaa mutta lujasti.
— Mitä sanoit?
— Poistukaa kodistani. Heti.
Anopin kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Aiotko sinä heittää minut ulos?
— Kyllä. Aion. Tämä on minun kotini, enkä salli, että täällä huudetaan minulle.
— Mikael! Helena Korhonen kääntyi poikansa puoleen. — Kuuletko, miten hän puhuu minulle?
Mikael seisoi hämmentyneenä äitinsä ja vaimonsa välissä.