— Kyllä.
— Ymmärrän. Sinullahan on käynyt onni, Anna-kulta. Kaikille ei tuollaista perintöä osu kohdalle.
Anna vaikeni. Sanat kävi onni jäivät soimaan hänen korvissaan epämiellyttävästi. Aivan kuin se, että hän oli saanut asunnon vanhempiensa kuoleman jälkeen, olisi ollut jokin lahja eikä kipeä menetys.
Mikael ei näyttänyt pitävän äitinsä uteluja minään. Kun Anna yritti myöhemmin ottaa puheeksi tämän toistuvat vierailut, mies vain huitaisi kädellään välinpitämättömästi.
— Älä nyt. Äiti vain poikkeaa, mitä sitten? Hän on yksin ja pitkästyy kotona, siksi hän käy täällä.
— Mutta joka kerta hän kiertää asuntoa katseellaan niin kuin arvioisi sitä.
— Sinä kuvittelet omiasi. Älä tee kaikesta niin monimutkaista.
Anna ei jatkanut väittelyä. Ehkä hän tosiaan näki asioita siellä, missä niitä ei ollut. Helena Korhonen käyttäytyi kohteliaasti, hymyili ja kiitti aina teestä. Olisi tuntunut typerältä aloittaa riita pelkän epämääräisen tunteen vuoksi.
Muutamaa kuukautta myöhemmin Mikaelin sisko Maria ilmoitti kihlautuneensa. Hän oli kaksikymmentäneljävuotias, työskenteli asiakaspäällikkönä ja ansaitsi melko vähän. Sulhanen, Antti, teki töitä rakennustyömaalla. Nuori pari asui yhdessä pienessä yksiössä vuokralla, mutta palkoista jäi vuokran jälkeen hädin tuskin mitään käteen.
Häät järjestettiin vaatimattomasti kahvilan juhlatilassa. Vieraita oli noin kolmekymmentä. Helena Korhonen suorastaan loisti onnesta, piti maljapuheita ja halaili tytärtään vähän väliä. Mikael onnitteli sisartaan, ja Annakin sanoi muutaman lämpimän sanan. Juhla sujui iloisissa tunnelmissa, ja vieraat lähtivät kotiin vasta myöhään illalla.
Viikko häiden jälkeen Helena Korhonen ilmestyi jälleen heidän ovelleen. Tällä kertaa hänellä ei ollut mukanaan leivonnaisia. Kasvot olivat vakavat, ja kädessä roikkui laukku. Mikael oli kotona, istui olohuoneen sohvalla ja katseli televisiota. Anna puolestaan valmisti keittiössä illallista.
— Mikael, Anna-kulta, meidän täytyy puhua, anoppi sanoi astuessaan olohuoneeseen.
Anna kuivasi kätensä pyyhkeeseen ja tuli keittiöstä heidän luokseen. Helena Korhonen istuutui pöydän ääreen ja alkoi kaivaa laukustaan papereita. Mikael siirtyi lähemmäs äitiään. Anna jäi seisomaan.
— Mistä asiasta on kyse, Helena Korhonen? hän kysyi varovasti.
— Mariasta. Hänellä ja Antilla on vaikeuksia asumisen kanssa. Vuokra on korkea, ja suuri osa heidän tuloistaan katoaa siihen. Omaankaan asuntoon heillä ei ole mahdollisuutta, kun säästöjä ei ole.
— Se on heidän asiansa, Anna sanoi harkiten. — He ovat aikuisia ihmisiä.
— Tietenkin ovat aikuisia. Mutta me olemme perhettä, ja perheen kuuluu auttaa toisiaan.
Anna tunsi kehonsa jännittyvän. Sana auttaa kuulosti tässä yhteydessä jotenkin kaksimieliseltä, melkein varoitukselta.
— Millaista apua te sitten tarkoitatte?
Helena Korhonen käänsi katseensa ensin Mikaeliin ja sitten Annaan. Hänen kasvoilleen nousi pehmeä hymy.
— Teillähän on täällä tilaa vaikka kuinka. Kolme huonetta, ja asutte kahdestaan. Voisi sanoa, että neliöitä on ylimääräistä.
— Ylimääräistä? Anna kurtisti kulmiaan. — Mitä te sillä tarkoitatte?
— Ajattelin vain, että tämän asunnon voisi vaihtaa kahteen yksiöön. Yksi teille ja toinen Marialle ja Antille. Kaikki hyötyisivät. Olemme jo katsoneet muutamia vaihtoehtoja, tässä on kuvia ja tietoja.
Ehdotus esitettiin niin arkisesti ja luontevasti, aivan kuin kyse olisi ollut siitä, lähdettäisiinkö kaupasta hakemaan maitoa. Anna seisoi paikoillaan ja yritti käsittää kuulemaansa. Vaihtaa asunto kahteen pienempään? Hänen asuntonsa?
— Oletteko te tosissanne? hänen äänensä värähti.
— Totta kai olen. Silloin jokaisella perheellä olisi oma koti. Maria saisi vihdoin oman paikan, eikä teiltäkään asuntoa vietäisi kokonaan. Ja jos rahaa jäisi väliin, voisin minäkin käydä kylpylässä hoitamassa terveyttäni vähän kuntoon.
Helena Korhonen puhui määrätietoisesti ja jatkoi suunnitelmansa selittämistä yksityiskohta toisensa jälkeen. Aivan kuin kyse ei olisi ollut toisen ihmisen omaisuudesta, vaan jostakin yhteisestä perheen varannosta, jota sai jakaa tarpeen mukaan. Anna kuunteli ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kiristyi äärimmilleen.
— Helena Korhonen, tämä on minun asuntoni, Anna sanoi hitaasti.
— No tietenkin, sinunhan se on. Mutta sinä ja Mikael olette perhe. Perheessä kaikki on yhteistä.
— Ei, tässä tapauksessa ei ole. Sain tämän asunnon vanhemmiltani ennen avioliittoa. Se on minun henkilökohtaista omaisuuttani.
— Voi hyvänen aika, mitä merkitystä tuollaisella on? Te elätte yhdessä. Sukulaisia täytyy auttaa.
Anna katsoi miestään. Mikael oli hiljaa ja tuijotti lattiaan. Hänen kasvonsa olivat kireät, huulet puristuneet ohueksi viivaksi.
— Mikael, etkö sinä sano mitään?