— En aio jakaa tästä murustakaan! Tämä asunto on minun, ja sillä siisti! — sanoin terävästi ja katsoin miestäni suoraan silmiin.
Anna avasi oman kotinsa oven ja jäi seisomaan kynnykselle, kuten hän oli tehnyt niin monta kertaa viime vuosien aikana. Edessä avautui avara olohuone: korkea katto, suuret ikkunat, joista päivänvalo tulvi sisään esteettä, ja parkettilattia, jonka hänen vanhempansa olivat aikanaan asentaneet omin käsin.
Kolmen huoneen asunto keskustassa oli perintö, jonka Anna oli saanut vanhempiensa kuoleman jälkeen. Jokainen nurkka tuntui kantavan mukanaan heidän muistoaan: yhteisiä iltoja, naurua, kodin lämpöä ja sitä turvallisuutta, jota ei enää saanut takaisin.
Kun Mikael oli kosinut häntä, Anna ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän oli ehdottanut, että mies muuttaisi hänen luokseen. Tilaa oli yllin kyllin, eikä suuri asunto tuntunut lainkaan ahtaalta kahdelle. Mikael suostui heti, sulki Annan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ajatuksen olevan erinomainen. Häät järjestettiin vaatimattomasti, ilman suurta juhlahumua. Häämatkan jälkeen he alkoivat rakentaa yhteistä arkeaan.
Anna työskenteli sisustussuunnittelijana. Mikael puolestaan oli töissä IT-yrityksessä. He päättivät yhdessä, että asunto kaipasi uudistusta. Olohuoneeseen hankittiin uusi sohva, vanhat verhot vaihdettiin moderneihin kaihtimiin, ja keittiö pantiin kokonaan uusiksi: vaaleat kaapistot, sisäänrakennetut kodinkoneet ja selkeä, raikas ilme. Anna iloitsi jokaisesta muutoksesta. Vähitellen asunto ei tuntunut enää vain hänen vanhalta kodiltaan, vaan heidän yhteiseltä paikaltaan.
Mikael kutsui usein ystäviään kylään. Miehet istuivat keittiössä, joivat olutta ja puhuivat jalkapallosta tai peleistä. Ystävät huokailivat aina samanlaisella ihailulla:
— Mikael, sinähän olet järjestänyt elämäsi aika mukavasti. Tällainen asunto ja vielä noin kaunis vaimo. Olet kyllä onnenpekka.
Mikael vain hymyili eikä ryhtynyt väittämään vastaan. Anna kuuli nuo keskustelut, muttei loukkaantunut. Asunto oli kaunis, se oli totta. Hänestä tuntui luonnolliselta jakaa se miehensä kanssa.
Ensimmäiset kuusi kuukautta kuluivat rauhallisesti. Anna teki töitä kotoa käsin ja istui tavallisesti työhuoneessa tietokoneensa ääressä piirtämässä suunnitelmia. Mikael palasi kotiin myöhään, usein väsyneenä mutta hyväntuulisena. Iltaisin he söivät yhdessä, katsoivat sarjoja ja puhuivat viikonlopun suunnitelmista. Elämä soljui tasaisesti eteenpäin, ilman riitoja tai suurempia säröjä.
Kaikki alkoi muuttua, kun anoppi ryhtyi käymään heidän luonaan entistä useammin. Helena Korhonen asui viereisessä kaupunginosassa vanhassa kaksiossa, jota hän oli vuokrannut jo vuosien ajan. Aiemmin hän oli poikennut harvoin, lähinnä juhlapäivinä tai jonkin erityisen syyn vuoksi. Häiden jälkeen vierailut kuitenkin lisääntyivät.
Aluksi hän tuli leivonnaisten kanssa.
— Anna-kulta, leivoin vähän. Maistakaa ihmeessä. Minun Mikaelini pitää omenapiirakasta.
Anna kiitti kohteliaasti ja laittoi veden kiehumaan teetä varten. Helena Korhonen istuutui pöydän ääreen, joi teensä kaikessa rauhassa, mutta nousi sitten ja alkoi kierrellä huoneissa.
— Onpa täällä kaikkialla kaunista. Pohjaratkaisu on todella onnistunut, valoa riittää. Ja remonttikin näyttää tuoreelta. Huomaa, että tämä on tehty sydämellä.
— Kiitos, Helena Korhonen, Anna vastasi asiallisesti.
Anoppi asteli makuuhuoneeseen, tarkasteli kaappeja ja kurkisti myös työhuoneeseen.
— Mitäs täällä on? Työtila?
— Niin. Teen töitä kotona.
— Sehän on varmasti mukavaa. Kokonainen huone pelkkää työskentelyä varten. Aika ylellistä.
Äänessä oli ihailua, mutta Anna aisti sanojen takana jotakin muutakin. Ei aivan kateutta, pikemminkin arviointia. Aivan kuin Helena olisi jo mielessään laskeskellut, miten tuota tilaa voisi käyttää toisin.
Vierailut jatkuivat. Välillä Helena Korhonen toi mukanaan leivonnaisia, välillä hän vain ilmoitti olleensa lähistöllä ja päättäneensä piipahtaa. Joskus hän ilmestyi keskellä päivää, kun Mikael ei ollut kotona. Anna avasi oven ja päästi hänet sisään, mutta hänen sisällään levottomuus kasvoi kerta kerralta. Anoppi katseli asuntoa liian tarkasti. Hän kyseli liian usein huonejaosta, neliöistä ja siitä, millaisia hintoja alueen asunnoista nykyään maksettiin.
Eräänä päivänä Helena Korhonen pysähtyi työhuoneen ikkunan eteen ja jäi katsomaan pihalle.
— Täältä on kaunis näkymä. Rauhallista, paljon vihreää. Tällainen sijainti on kullanarvoinen.
— Niin on. Vanhempani pitivät tästä alueesta kovasti.
— Vanhempasi, sanot? Eli asunto on siis peräisin heiltä?