— Miksi sinä käyttäydyt kuin pikkulapsi?
— Minä käyttäydyn kuin aikuinen ihminen, joka on kyllästynyt elämään muiden määräämien sääntöjen mukaan.
Kahden viikon kuluttua Mikael ilmestyi ovelle. Hänellä oli kukkakimppu kädessään, ja hän pyyteli anteeksi, vakuutti ymmärtäneensä kaiken.
— Aloitetaan alusta, hän sanoi. — Muutan pois äidin luota, vuokraan vaikka huoneen. Sovitaan asiat.
Anna katsoi häntä rauhallisesti.
— Mikael, sinä voit muuttaa tänne.
Mies vilkaisi ympärilleen vaatimattomassa yksiössä.
— Tänne?
— Niin. Tämä on meidän kotimme. Minun ja Ainon. Sinä voit asua meidän kanssamme.
— Mutta… tämähän on sinun asuntosi.
— Aivan. Minun. Ei sinun äitisi. Minun. Ja jos tulet tänne, täällä eletään minun ehdoillani.
Mikaelin kulmat painuivat yhteen.
— Mitä ehtoja sinä tarkoitat?
— Ei odottamattomia vierailuja äidiltäsi. Ei neuvoja siitä, mitä minun pitäisi keittää tai miten tytärtä kasvatetaan. Ei rahaa siskollesi ilman yhteistä päätöstä. Me olemme oma perheemme.
Mikael vaikeni pitkäksi aikaa. Lopulta hän kysyi hiljaa:
— Entä jos äiti loukkaantuu?
— Sitten hän loukkaantuu.
— Anna…
— Mikael, minä asuin viisi vuotta hänen kodissaan ja nielin kaiken. Nyt tämä on minun kotini ja täällä ovat minun rajani. Sinä joko hyväksyt sen tai et. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Mies lähti vastaamatta mitään.
Kuukausi kului. Anna sai Ainolle paikan uudesta koulusta, hankki huonekaluja ja rakensi pienestä asunnosta vähitellen kodin. Hän kävi töissä, haki tyttären iltapäivätoiminnasta, laittoi iltaisin ruokaa ja katsoi Ainon kanssa piirrettyjä ennen nukkumaanmenoa.
Eräänä lauantaiaamuna Mikael seisoi oven takana. Mukanaan hänellä oli kaksi matkalaukkua.
— Saanko tulla sisään?
Anna avasi oven sanattomasti leveämmälle.
Mikael astui eteiseen, laski laukut lattialle ja katseli hetken ympärilleen.
— Olen miettinyt, hän sanoi lopulta. — Sinä olit oikeassa. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten… puolustaa sinua.
— Niin olisi.
— Anna anteeksi.
Anna nyökkäsi hitaasti.
— Hyvä on. Mutta muista tämä: tämä on minun kotini. Täällä noudatetaan minun sääntöjäni. Jos äitisi alkaa taas määräillä, minä en enää vaikene. Etkä vaikene sinäkään.
— En vaikene, Mikael lupasi.
Helena tuli käymään viikon kuluttua. Tietenkin ilmoittamatta etukäteen, aivan kuten ennenkin. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään happaman näköisenä.
— No onpa teillä varsinainen koppi täällä!
— Päivää, Helena, Anna vastasi kohteliaasti. — Ottaisitteko kengät pois.
— En minä viivy kauan.
— Siinä tapauksessa voitte jäädä eteiseen.
Anoppi hätkähti.
— Mitä?
— Meillä vieraat riisuvat kengät. Tai sitten he pysyvät eteisen puolella.
Helenan kasvot punehtuivat. Hän käänsi katseensa poikaansa. Mikael seisoi Annan vieressä, eikä sanonut mitään, mutta tällä kertaa hän ei myöskään laskenut katsettaan.
Hitaasti, selvästi vastahakoisesti, Helena kumartui ja riisui kenkänsä.
Se oli pieni voitto. Mutta Annalle se merkitsi valtavan paljon.
Puoli vuotta vierähti. Helena ei koskaan täysin hyväksynyt uutta järjestystä. Hän jatkoi neuvojen jakamista, arvosteli milloin ruokaa, milloin kasvatusta, milloin asunnon sisustusta. Mutta Anna ei enää niellyt sanojaan. Hän vastasi rauhallisesti, korottamatta ääntään, mutta niin lujasti, ettei rajoista jäänyt epäselvyyttä.
Ja Mikael opetteli vähitellen seisomaan hänen rinnallaan.
Eräänä iltana, kun Aino oli jo nukahtanut, Anna seisoi ikkunan ääressä ja katseli kaupungin valoja. Mikael tuli hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
— Kaduttaako sinua koskaan, että ostit tämän asunnon?
Anna pudisti päätään.
— Ei hetkeäkään. Se on paras päätös, jonka olen tehnyt vuosiin.
— Parempi kuin mennä minun kanssani naimisiin? Mikael yritti vitsailla.
Anna hymyili.
— Se on toiseksi paras.
He nauroivat hiljaa. Ikkunan takana satoi lunta, ja kaupunki peittyi valkoiseen, pehmeään harsoon.
Pienessä yksiössä laidalla oli lämmintä. Hiljaista. Turvallista.
Sillä se oli heidän kotinsa. Oikea koti. Paikka, jossa sääntöjä ei määrännyt anoppi, vaan he itse.
Ja juuri siksi se oli korvaamaton.