— Sofia on sinun nuorempi tyttäresi, Anna sanoi hiljaa mutta selvästi. — Hän on kolmekymmentäkaksi. Mistä opinnoista sinä puhut?
— Hän aikoo mennä kursseille! Helena tiuskaisi, aivan kuin asia olisi ollut itsestään selvä.
— Entä mihin Mikael tarvitsee auton? Eihän hänellä ole edes ajokorttia.
— Hän hankkii sen!
Anna sulki hetkeksi silmänsä. Tilanne paisui järjettömäksi, kuin lumipallo, joka vieri alamäkeä ja keräsi mukaansa kaiken.
— Helena, ne olivat minun rahojani. Isoäitini jätti ne minulle. Minulla oli täysi oikeus ostaa niillä oma koti.
— Sinullahan on koti täällä!
— Tämä on teidän asuntonne. Ei minun.
— Me olemme perhe!
— Perhe, jossa olen elänyt viisi vuotta kuin vieras nurkissa. Perhe, jossa en saa edes tehdä päivällistä kysymättä ensin lupaa teiltä.
Helena löi kätensä yhteen ja kääntyi kohti poikaansa.
— Mikael! Kuuletko sinä, miten hän puhuu minulle?
Mikael seisoi seinän vieressä sanomatta mitään.
— Mikael, Anna pyysi. — Sano edes jotakin.
Mies nosti katseensa. Ensin se pysähtyi äitiin, sitten vaimoon.
— No… äiti on tavallaan oikeassa, Anna. Tuollaisesta olisi pitänyt keskustella. Kyse oli isoista rahoista.
— Minun isoista rahoistani.
— Mutta mehän olemme perhe…
— Eli äitisi on sinun mielestäsi oikeassa? Anna kysyi matalalla äänellä, ja jokainen sana putosi raskaana huoneeseen. — Minun olisi pitänyt antaa rahat teille sen sijaan, että ostin itselleni asunnon?
Mikael alkoi epäröidä.
— Ei nyt antaa… Mutta kyllä siitä olisi pitänyt puhua.
— Kenen kanssa? Sinunko? Äitisi kanssa? Vai siskosi, joka ilmestyy kerran kuussa hakemaan rahaa?
— Anna, sinä et ole nyt järjissäsi! Helena parahti loukkaantuneena.
— Olen oikein hyvin järjissäni. Tein vain ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen jotakin, mitä minä itse halusin. En sitä, mitä te vaaditte.
Anna kääntyi pois, meni huoneeseen, jossa Aino nukkui, ja herätti tyttären varovasti.
— Rakas, kerää lelusi. Me muutamme.
— Minne? Aino mumisi unisena.
— Meidän uuteen kotiimme.
Anna pakkasi kaiken tarpeellisen kahdessakymmenessä minuutissa. Kahteen laukkuun mahtuivat vaatteet, paperit ja Ainon rakkaimmat lelut. Muuta hän ei sillä hetkellä tarvinnut.
Mikael seisoi oviaukossa ja tuijotti häntä.
— Aiotko sinä oikeasti lähteä?
— Aion.
— Anna, älä nyt viitsi. Tämä on ihan typerää. Minkä takia?
Hän pysähtyi ja katsoi miestään suoraan silmiin.
— Sen takia, ettet viiden vuoden aikana ole kertaakaan asettunut minun puolelleni. Et ole kertaakaan sanonut äidillesi, että nyt riittää. Et ole kertaakaan puolustanut minua.
— Minä en vain halunnut riidellä…
— Minä taas en halua asua kodissa, jossa minua ei kunnioiteta.
Helena huusi heidän peräänsä jotakin kiittämättömyydestä, itsekkyydestä ja pilalle hemmotelluista nuorista ihmisistä. Anna ei kääntynyt katsomaan.
Hän otti Ainoa kädestä, tilasi taksin ja lähti.
Uudelle asunnolle he saapuivat myöhään illalla. Aino juoksi uteliaana tyhjissä huoneissa, ja hänen äänensä kimpoili seinistä kirkkaana kaikuna. Anna levitti lattialle viltin ja kaivoi laukusta termospullon, jossa oli teetä.
— Äiti, asutaanko me nyt täällä? Aino kysyi.
— Kyllä, kulta.
— Entä isä?
Anna veti henkeä.
— Isä jää toistaiseksi mummon luo.
— Miksi?
Anna kietoi käsivartensa tyttären ympärille.
— Joskus aikuisten täytyy olla hetki erillään. Jotta he voivat ajatella rauhassa.
Aino nyökkäsi sillä lapsenomaisella viisaudella, joka sai Annan aina hämmästymään.
He istuivat lattialla, joivat teetä samasta mukista ja katselivat ikkunasta pimeää kaupunkia. Kaikkialla oli hiljaista. Levollista.
Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Anna tunsi todellista rauhaa.
Mikael soitti joka päivä. Aluksi hän oli vihainen, sitten hän pyysi Annaa palaamaan, ja lopulta äänessä oli jo anelua.
— Anna, lopeta tämä pelleily. Tule takaisin.
— En tule.
— Äiti on loukkaantunut.
— Niin olen minäkin.
Lopulta Mikael puuskahti turhautuneena.