Mutta vain Helenalle.
Omassa asunnossaan Helena käyttäytyi kuin kiistaton valtias. Hän määräsi, mitä illalliseksi laitettiin, milloin televisio avattiin, mihin aikaan Aino vietiin nukkumaan ja mitä kaupasta sai ostaa. Kaikesta oli hänellä viimeinen sana.
Annalla ei käytännössä ollut mitään päätösvaltaa. Hän asui toisen ihmisen kodissa ja noudatti toisen ihmisen sääntöjä.
— Anna-kulta, et sinä voi pukea Ainoa noin. Lapsihan paleltuu!
— Anna, miksi sinä tuollaista makkaraa toit? Minähän sanoin, että ostetaan vain sitä tarjouksessa olevaa.
— Anna-kulta, älä lue Ainolle iltasatua. Se käy vielä ylikierroksilla eikä nukahda ollenkaan.
Mikael pysyi sivussa ja vaikeni. Aina kun Anna yritti ottaa puheeksi muuton omaan kotiin, mies kiemurteli pois keskustelusta.
— Asutaan nyt vielä vähän aikaa tässä. Mitä sitä kiirehtimään? Äidillä on yksin raskasta.
— Entä minulla? Onko minulla jotenkin kevyttä? Anna kysyi.
— Koeta nyt kestää. Hän on kuitenkin minun äitini.
Ja Anna kesti. Neljä vuotta. Sitten viisi. Hän kävi töissä, antoi puolet palkastaan Helenalle, kasvatti tytärtään ja nieli sanansa, kun anoppi arvosteli hänen ruokiaan, vaatteitaan ja tapaansa hoitaa lasta.
Anna odotti, että Mikael sanoisi jonain päivänä: ”Nyt riittää. Me muutamme pois.”
Mutta sitä päivää ei tullut. Mikael oli hiljaa.
Sitten Annan isoäiti kuoli.
Aili oli ollut lempeä, iäkäs nainen, joka oli viettänyt koko elämänsä pienessä suomalaisessa kaupungissa kaksiossaan. Muita lapsenlapsia hänellä ei ollut. Vain Anna. Siksi hän oli testamentannut kaiken Annalle.
Asunto oli vanha ja remontin tarpeessa, mutta se sijaitsi kaupungin keskustassa. Anna matkusti hautajaisiin, selvitti paperit ja laittoi asunnon myyntiin.
Kauppa syntyi yllättävän nopeasti. Hinnaksi tuli 25 000 euroa. Eräänä harmaana lokakuisena päivänä rahat ilmestyivät Annan tilille. Hän istui työpaikallaan, tuijotti pankkisovelluksen numeroita ja tunsi ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, että hänellä oli mahdollisuus valita.
Hän ei kertonut asiasta kenellekään. Ei Mikaelille. Eikä varsinkaan Helenalle.
Anna alkoi etsiä asuntoa. Hän selasi ilmoituksia, soitti välittäjille ja kävi katsomassa eri vaihtoehtoja. Hän ei vaatinut paljoa. Pieni asunto riittäisi, kunhan se olisi siisti, valoisa ja hänen omansa. Sijainnilla ei ollut suurta merkitystä. Ei edes pohjaratkaisulla. Tärkeintä oli yksi asia: oma koti.
Kuukauden kuluttua hän löysi sen. Uudehkosta talosta kaupungin laidalta, yksiö, kolmekymmentäkahdeksan neliötä. Valmiit pinnat, isot ikkunat, rauhallinen piha. Hinta oli tasan 20 000 euroa.
Anna osti asunnon samana päivänä.
Kaikki paperit tehtiin hänen nimiinsä. Kun hän sai avaimet, hän meni heti katsomaan paikkaa uudelleen. Hän seisoi tyhjän huoneen keskellä, kuunteli hiljaisuutta ja hymyili. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän vain hymyili ilman pakkoa, ilman syytä, ilman että kukaan käski tai arvosteli.
Tämä oli hänen kotinsa. Vain hänen.
Anna aikoi kertoa Mikaelille illalla. Rauhallisesti, kahden kesken. Hän selittäisi, että asunto oli ostettu hänen omilla rahoillaan, että heidän oli aika lähteä Helenan luota ja että Aino oli jo seitsemänvuotias ja tarvitsi oman huoneen.
Mutta Helena sai tietää ennen sitä.
Miten, sitä Anna ei koskaan ymmärtänyt. Ehkä anoppi oli kuullut puhelinkeskustelun oven takaa. Ehkä hän oli penkonut Annan laukkua ja löytänyt asiakirjat. Lopulta sillä ei ollut edes väliä.
Kun Anna palasi töistä, Helena odotti häntä kuin taisteluun valmistautuneena.
— Sinä olet petturi! Helena huusi. — Minä otin sinut kotiini, ruokin sinut, hoidin lastasi, ja näin sinä kiität! Ne rahat olisi pitänyt käyttää perheeseen!
— Mihin perheeseen? Anna kysyi väsyneesti.
— Meidän perheeseemme! Mikaelille olisi pitänyt ostaa auto! Sofialle olisi pitänyt panna rahaa opintoihin!