— Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään, Anna? Helenan ääni värisi loukkaantuneesta raivosta.
Anna laski ruokakassit hitaasti eteisen lattialle. Anoppi seisoi keskellä käytävää käsivarret tiukasti rinnalle ristittyinä, kasvoillaan ilme kuin syyttäjällä kuulusteluhuoneessa. Hänen vieressään maleksi Mikael, Annan aviomies, syyllisen näköisenä ja katse vältellen.
— Mitä tarkalleen ottaen olen tehnyt? Anna kysyi väsyneesti ja riisui takkinsa.
— Ostit asunnon! Meiltä mitään kysymättä! Helena lausui sanat kuin Anna olisi syyllistynyt vuosisadan rikokseen.
— Se on minun asuntoni. Minun rahoillani ostettu.
— Mitkä sinun rahasi muka? Te olette perhe! Kaiken kuuluu olla yhteistä! Ja sinä olet salaa säästänyt ja hankkinut jonkin yksiön kaupungin laidalta!
Anna sulki silmänsä hetkeksi. Migreeni alkoi jälleen painaa ohimoita, kuten melkein aina Helenan käyntien jälkeen.
— Helena, minä myin asunnon, jonka sain isoäidiltäni. Ne rahat olivat minun henkilökohtaista omaisuuttani. Minulla oli oikeus käyttää ne niin kuin parhaaksi näin.
— Mutta mehän olemme samaa perhettä! Helena ei hellittänyt. — Mikael olisi tarvinnut auton! Sofian huoneeseen piti tehdä remontti! Minulta taas on jääkaappi hajoamassa! Ja sinä käytit kaiken itseesi!
— Minä ostin kodin. Itselleni ja tyttärelleni.
Anoppi haukkoi henkeään kuin häntä olisi lyöty.
— Itsellesi ja Ainolle? Entä Mikael sitten — eikö hän muka kuulu perheeseen?
Anna nosti katseensa mieheensä. Mikael tuijotti lattiaa ja vaikeni, kuten hänellä oli tapana.
— Antaa Mikaelin vastata itse, Anna sanoi hiljaa. — Pitääkö hän minua perheenään?
Kahdeksan vuotta aiemmin Anna Korhonen oli mennyt naimisiin Mikael Virtasen kanssa. Anna oli tuolloin kaksikymmentäkuusi, Mikael kaksikymmentäkahdeksan. Mikael työskenteli myyntipäällikkönä kaupan alan yrityksessä, Anna taas kirjanpitäjänä pienessä toimistossa. Vuotta myöhemmin syntyi Aino, äänekäs ja helposti naurava tyttö, jolla oli isänsä silmät.
Ensimmäiset kolme vuotta he asuivat vuokralla. Rahaa ei ollut liikaa, mutta elämä oli heidän omaansa. Helena poikkesi heidän luonaan kerran kuussa: toi piirakoita, arvosteli kodin järjestystä ja palasi sitten omaan kaksioonsa toiselle puolelle kaupunkia.
Kaikki muuttui, kun Mikael menetti työnsä.
Irtisanominen tuli yllättäen. Henkilöstöä vähennettiin, taloustilanne oli huono, pahoittelut ja näkemiin. Kolmen kuukauden ajan Mikael etsi uutta paikkaa, mutta tarjolla oli joko surkeasti palkattuja tehtäviä tai muuten epäilyttäviä vaihtoehtoja. Säästöt hupenivat. Vuokra nielaisi puolet perheen tuloista.
— Muuttakaa minun luokseni, Helena ehdotti. — Miksi maksaisitte vieraalle ihmiselle asumisesta? Minulla on kyllä tilaa.
Anna vastusti ajatusta. Hän tiesi, että muutto anopin katon alle merkitsisi heidän oman rauhansa loppua. Mikael kuitenkin vakuutteli:
— Anna, tämä on vain väliaikaista. Kolme, korkeintaan neljä kuukautta. Minä löydän töitä, saamme rahaa kasaan ja muutamme pois.
Anna suostui. Kolmeksi kuukaudeksi.
He asuivat Helenan luona viisi vuotta.
Puolen vuoden kuluttua Mikael sai uuden työpaikan. Palkka oli entistä pienempi, mutta ainakin se tuli säännöllisesti. Anna jatkoi työntekoa ja antoi tunnollisesti Helenalle rahaa ruokaan ja laskuihin. Samalla hän pani syrjään sen vähän, minkä pystyi, ja haaveili omasta kodista.
Helena ei kuitenkaan aikonut päästää heitä lähtemään.
— Miksi te minnekään muuttaisitte? hän tapasi sanoa. — Täällähän on hyvä olla yhdessä. Minä katson Ainon perään, kun te olette töissä. Laitan ruokaa ja pesen pyykit. Teillehän tämä on helppoa.
Helppoa se todella oli.