— Hei, — sanoin hiljaa ja painoin Sofiaa tiukemmin syliäni vasten. Tyttö oli säikähtänyt meteliä niin, että jähmettyi paikalleen. — Mikael kertoi tästä minulle vasta kaksi tuntia sitten. En yksinkertaisesti ehtinyt tehdä kaikkea.
Samassa olohuoneen puolelta ilmestyi Mikael, kasvot leveässä hymyssä.
— Äiti! Isä! Tulkaa sisään vain! — hän huudahti ja ryhtyi halaamaan sukulaisiaan yksi toisensa jälkeen. — Anna ei nyt ihan saanut kaikkea valmiiksi, mutta ei se mitään. Kyllä me jotain keksitään.
— Miten niin ei saanut valmiiksi? — Laura, Mikaelin sisko ja kolmen lapsen äiti, vilkaisi minua tavalla, jossa ei ollut pisaraakaan myötätuntoa. — Sinähän olet kotona kaiket päivät. Ja sinulla on vain yksi vauva. Minä ehdin kolmen tytön kanssa aina tehdä vieraille kolme salaattia ja lämpimän ruoan.
— Laura, lapset eivät ole kaikki samanlaisia, — yritin sanoa vastaan, vaikka tunsin jo kyynelten polttelevan silmissäni. — Sofia ei ole nukkunut kunnolla, hampaat vaivaavat häntä.
— Älä nyt ala selitellä, — appi murahti ja asteli olohuoneeseen kuin olisi ollut omassa kodissaan. — Mikael, laita televisio päälle, kohta alkaa peli. Helena, Laura, menkää auttamaan tyttöä keittiöön, muuten me kuollaan nälkään. Tultiin suoraan tien päältä, kolme tuntia istuttiin autossa.
Helena marssi keittiöön, avasi jääkaapin oven ja maiskautti kieltään pettyneenä.
— No voi hyvänen aika, Anna. Kyllä sinusta emäntä onkin… Pidätkö sinä minun poikaani täällä nälässä? No, ei tässä nyt auta jaaritella. Mikael! Tule tänne!
Mieheni kurkisti keittiön ovelta.
— No mitä, äiti?
— Juokse kauppaan. Ota pari isoa pakettia pakastepyöryköitä tai nyyttejä, makkaraa, juustoa ja leipää. Kun kerran vaimosi ei kykene valmistamaan kunnon ruokaa, niin syödään sitten eineksiä.
Mikael käänsi minuun tyytymättömän katseen.
— Anna, olisiko ollut niin vaikeaa edes kuoria perunoita valmiiksi? No, anna rahaa, niin käyn nopeasti.
— Minulla ei ole käteistä. Kortti on yöpöydällä, — vastasin matalalla äänellä.
Puolen tunnin kuluttua keittiössä oli täysi tohina päällä, mutta minä tunsin olevani siellä täysin ylimääräinen. Helena ja Laura kolistelivat kattiloita, puhuivat kovaan ääneen ja heittelivät vähän väliä huomautuksia, jotka oli tarkoitettu minun kuultavikseni.
— Herranjestas, miten tylsät veitset täällä on. Talossa on mies, eikä kukaan saa edes veitsiä teroitetuksi, — anoppi mutisi.
— Äiti, eihän täällä ole muutenkaan mitään järjestystä, — Laura säesti ja kiskoi paistinpannun kaapista niin, että metalli kolahti. — Katso nyt, liesituulettimen päälläkin on pölyä. Kun kerran on kotona, voisi edes siisteydestä huolehtia.
Minä istuin makuuhuoneen nojatuolissa ja keinutin Sofiaa sylissäni. Ovi oli raollaan, joten kuulin jokaisen sanan. Jokin sisälläni antoi periksi. Ylleni laskeutui niin raskas ja lyijynharmaa uupumus, että olisin halunnut vain käydä lattialle makaamaan ja olla liikkumatta enää koskaan. Kaikkein pelottavinta oli kuitenkin se, ettei minua enää edes kiinnostanut. Ei heidän mielipiteensä, ei nuo pakasteruoat, ei pöly. Minua sattui vain se, että Mikael ei puolustanut minua kertaakaan. Ei yhdelläkään sanalla. Päinvastoin, hän nyökytteli heidän puheilleen ja hymyili syyllisen näköisenä.
Lähempänä kuutta illalla minut kutsuttiin pöytään. Tai oikeastaan Mikael vain työnsi päänsä makuuhuoneeseen ja huikkasi:
— Anna, tule nyt. Kaikki on valmista. Laita Sofia nukkumaan.
— Hän ei nuku, Mikael.
— No ota sitten mukaan. Istut hetken meidän kanssa.
Olohuoneessa oli tuskin tilaa hengittää. Jatkettavan pöydän ympärillä istui kaksitoista ihmistä. Pöydällä oli lautasia, joille oli kasattu höyryäviä nyyttejä, leikkeleitä, juustoa ja joitakin säilykkeitä, joita Helena oli tuonut mukanaan. Melu oli korviahuumaava. Setä Antti oli jo kaatanut itselleen ja appiukolle ryypyt.
— No niin, tapaamisen kunniaksi! — hän julisti kovalla äänellä.
Istahdin aivan tuolin reunalle ja pidin Sofiaa polvillani. Tyttö kitisi, kiemurteli ja nyki minua hiuksista. Yritin kurottaa leipäpalaa kohti, mutta juuri silloin Helena kääntyi puoleeni.
— Anna, laittaisit Sofialle myssyn päähän. Ikkunasta vetää. Ja muutenkin, miksi hän ei vieläkään saa kiinteitä ruokia? Minun Mikaelini söi seitsemänkuisena jo samaa keittoa kuin muutkin.
— Rintamaito riittää hänelle, — vastasin hiljaa katsomatta ylös.
— Voi näitä nykyajan kotkotuksia, — Laura tuhahti pureskellen samalla suupalaansa. — Kuunnellaan kaiken maailman netin neuvonantajia, ja sitten lapset kulkevat kalpeina. Mikael, otatko lisää? Vaimosi ei näköjään pidä siitä huolta.
Mikael hymyili ja ojensi lautasensa äidilleen.
— Laita vain, äiti. Sinun tekemänäsi kaikki maistuu aina parhaalta. Jopa kaupasta ostetutkin onnistuvat sinulla paremmin.
Huoneessa puhkesi yhteinen nauru, ja se osui korviini kuin avokämmenen läimäys.