— Mikael, lopeta se puhelu, — sanoin ja nappasin pyyhkeen käteeni niin äkisti, että paiskasin sen seuraavaksi keittiönpöydälle. — Laita luuri pois ja sano, että tuo oli vitsi.
Mikael räpäytti hämmentyneenä silmiään. Puhelin oli yhä painettuna hänen korvaansa vasten, ja näytöllä paloi hänen äitinsä nimi.
— Äiti, odota hetki, — hän mutisi kuulokkeeseen ja käänsi katseensa minuun. — Anna, mitä sinä nyt noin hermostut? He ovat jo lähteneet liikkeelle kaupungin laidalta. Parin tunnin päästä ovat täällä.
— Kaksitoista ihmistä, Mikael! — ääneni kohosi ensin, mutta painui heti kireäksi kuiskaukseksi, sillä viereisessä huoneessa seitsemänkuinen tyttäremme oli juuri nukahtanut. — Sinun vanhempasi, siskosi miehineen ja kolmen lapsen kanssa, sinun setäsi Antti vaimonsa kanssa… He ovat tulossa? Eikä kenellekään tullut mieleen kysyä minulta mitään?
— No älä nyt viitsi, kyse on minun perheestäni, — Mikael huiskaisi kädellään kuin koko asia olisi ollut mitätön ja palasi taas puhelimeen. — Joo, äiti, kaikki kunnossa. Odotellaan. Kyllä Anna jotain keksii. Ajakaa varovasti.
Hän katkaisi puhelun ja asteli jääkaapille aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
— Mikael, meidän jääkaappimme on tyhjä, — sain sanottua, vaikka kurkkua kuristi loukkaantumisesta ja voimattomuudesta. — Siellä on kolme kananmunaa ja puolikas purkki kefiiriä. Minun piti tilata illalla ruokaostokset kotiin. Mistä ihmeestä minä teen tarjottavaa kokonaiselle laumalle?
— Anna, älä aloita, — mieheni irvisti ja kaivoi jääkaapista kivennäisvesipullon. — Sinähän olet kotona vauvan kanssa, eihän sinulla ole mitään muuta tekemistä. Laitat nyt vain ruokaa minun sukulaisilleni. Ei se niin vaikeaa voi olla. Käy tuossa kulman kaupassa. Keitä perunoita, paista kanaa. Naiset ovat aina hoitaneet tällaiset asiat. Minun äitini on kattanut pöytiä kolmekymmenelle ihmiselle koko ikänsä eikä valittanut.
— Sinun äitisi ei ollut yksin vauvan kanssa, jolle puhkeaa hampaita ja joka on kolmatta yötä peräkkäin nukkunut kahdenkymmenen minuutin pätkissä! — astuin aivan hänen eteensä, ja tunsin, kuinka sisälläni alkoi kiehua raskas, tumma raivo. — Olen nukkunut tällä viikolla yhteensä ehkä kaksitoista tuntia. Mitkä perunat? Mikä kana?
— Voi hyvänen aika, älä liioittele, — Mikael huokaisi ja vilkaisi kelloaan. — Sofia nukkuu, eikö niin? Nukkuu. Silloin sinulla on aikaa. Minä sentään käyn töissä ja tienaan rahaa, Anna. Minä väsyn työpäivistäni. Sinulta pyydetään vain vähän vieraanvaraisuutta. He ovat minun sukulaisiani, enkä ole nähnyt heitä puoleen vuoteen. Pitääkö minun hävetä heidän edessään sinun kohtaustesi takia?
— Eli sillä, miltä minusta tuntuu, ei ole sinulle mitään merkitystä? — katsoin miestä, jonka kanssa olin elänyt neljä vuotta, enkä ollut tuntea häntä samaksi ihmiseksi. — Minä en jaksa, Mikael. Olen fyysisesti aivan loppu.
— Sinulla ei vain ole tarpeeksi tekemistä, siksi sinä keksit ongelmia tyhjästä, — hän tokaisi kylmästi ja lähti olohuoneen suuntaan. — Minä menen suihkuun. Toivottavasti ehdit rauhoittua ennen kuin äiti tulee.
Kylpyhuoneen ovi pamahti kiinni, ja melkein heti alkoi veden kohina. Jäin seisomaan keskelle eteistä. Sydän hakkasi niin kovaa, että se tuntui kurkussa asti. Samassa makuuhuoneesta kuului ohut, läpitunkeva itku. Sofia oli herännyt. Hän oli nukkunut vain viisitoista minuuttia.
Seuraavat kaksi tuntia olivat yhtä painajaista. Keinutelin tytärtä toisella käsivarrellani ja yritin toisella kädellä pilkkoa niitä vähäisiä vihannesten jämiä, joita laatikon pohjalta löytyi. Kauppaan en lopulta päässyt lainkaan. Sofia ei suostunut irrottautumaan minusta askeltakaan, vaan itki ja hamusi rintaa vähän väliä. Mikael tuli suihkusta raikkaana ja puhtaana, istahti tietokoneensa ääreen ja uppoutui omiin asioihinsa. Kun pyysin häntä edes hetkeksi ottamaan lapsen syliin, hän vain torjui minut: ”Se haluaa sinun luoksesi. Minun sylissäni se vain huutaa.”
Täsmälleen neljältä ovikello soi. Ei kerran, vaan kovaa ja kärsimättömästi, aivan kuin sitä olisi painettu useammalla kädellä yhtä aikaa.
Eteinen täyttyi silmänräpäyksessä äänistä, naurusta, vieraiden hajuvesien tuoksusta ja ulkoa kantautuneesta kosteudesta. Anoppini Helena työnsi minut heti kynnyksellä sivuun olkapäällään, täysin kursailematta, ja huusi kantavalla äänellä:
— Mikael! Poikani! Tulehan ottamaan vieraat vastaan!
Hänen perässään vyöryivät sisään kaikki muutkin. Mikaelin siskon kolme lasta ryntäsivät riisumaan kenkiään niin, että takit lensivät suoraan lattialle. Setä Antti, kookas mies raskaissa saappaissaan, yskäisi äänekkäästi keskellä eteistä.
— Voi, miksi täällä on näin hiljaista? — Helena kurkisti keittiön puolelle. — Anna, missä kaikki on? Ettekö te odottaneet meitä ollenkaan? Mikael sanoi, että sinä olet kotona laittamassa pöytää valmiiksi.