Katseeni etsi Mikaelin kasvoja. Hän ei edes kääntynyt minuun päin. Hän oli uppoutunut keskustelemaan Antti-sedän kanssa autoista, aivan kuin kaikki olisi ollut täydellisesti. Hänen maailmassaan ilta sujui mainiosti: perhe ympärillä, ruoka nenän edessä, naurua ja seuraa. Se, että hänen vaimonsa istui tuolin reunalla silmänaluset mustina väsymyksestä ja puristi itkua kurkkuunsa, ei merkinnyt mitään. Olinhan minä vain kotona vauvan kanssa. Mitäpä tekemistä siinä muka olisi.
Sofia säpsähti äkisti ja alkoi itkeä kovaan ääneen.
— Anna, vie nyt se lapsi jonnekin, eihän tässä kuule omaa ääntäänkään, appeni murahti ärtyneenä.
Nousin pöydästä. En paiskannut tuolia, en sanonut sanaakaan. Otin Sofian syliini ja vein hänet eteisessä odottaviin vaunuihin. Pujotin tytölle haalarin päälle ja suljin vetoketjun huolellisesti. Sofia vaikeni hämmästyksestä. Sen jälkeen menin makuuhuoneeseen, otin oman toppatakkini, asiakirjalaukkuni sekä lapsen tavarat, jotka olivat aina valmiiksi pakattuina reppuun neuvolakäyntejä ja hätätilanteita varten.
Vedettyäni kengät jalkaan tartuin vaunujen kahvaan. Hiljaisuus oli ilmeisesti kiinnittänyt Mikaelin huomion, sillä hän ilmestyi eteisen ovelle.
— Anna, minne sinä nyt muka olet menossa? Ulkoilemaanko tähän aikaan? Ulkona on jo pimeää.
— Minä lähden, Mikael, vastasin äänellä, joka kuulosti jopa omiin korviini vieraalta ja tasaiselta.
— Mitä tarkoitat, lähdet? Minne? Äitisi luokseko? hän hymähti, mutta hänen katseeseensa hiipi epävarmuus. — Lopeta tuo typerä pelleily ja tule takaisin pöytään. Ihmiset eivät ymmärrä tällaista.
— Minua ei enää kiinnosta, kuka ymmärtää ja kuka ei, sanoin ja nostin repun olalleni. — Sinähän sanoit, ettei minulla kotona ole mitään tekemistä. Niinpä minä menen nyt. Viihdytä sukulaisesi itse. Syötä heidät, kaada juotavaa, siivoa heidän jälkensä. Avaimet pudotan postiluukusta.
— Oletko sinä menettänyt järkesi? Mikael tarttui minua käsivarresta, ja hänen kasvoilleen nousi punaisia laikkuja. — Sinä pilaat minun iltani! Järjestät jonkun kohtauksen vanhempieni edessä täysin mitättömän asian takia! Takaisin sisälle, minä sanoin!
— Päästä irti, sanoin hiljaa.
Sanoin sen niin, että hänen sormensa irtosivat saman tien.
— Minä en enää jaksa, jatkoin. — Sinä et kuule minua. Et edes näe minua. Sinulle minä olen ilmainen lisäosa, jonka kuuluu toimia tauotta ja valittamatta. Kokeile olla yksin. Katso, miltä tuntuu, kun “ei ole mitään tekemistä”.
Avasin oven ja työnsin vaunut porraskäytävään.
— Anna! hän huusi perääni, mutta olin jo painanut hissin nappia.
Asunnosta kantautui vielä äänten sekamelskaa. Joku nauroi kovaan ääneen television pauhatessa taustalla. Siellä ei tainnut kukaan edes huomata, että olin poistunut.
Menin ystäväni Heidin luo. Hänellä oli vapaa vierashuone, eikä hän alkanut tentata minua. Hän vain keitti teetä, laski mukin eteeni ja otti Sofian hellästi syliinsä. Sitten hän pesi tytön, vaihtoi vaatteet ja nukutti hänet hiljaisessa huoneessa. Minä nukahdin melkein saman tien. Ensimmäistä kertaa kuukausiin nukuin kuusi tuntia putkeen heräämättä kertaakaan.
Puhelimen olin sammuttanut jo hississä. Kytkin sen päälle vasta seuraavana aamuna yhdentoista aikaan.
Näyttö täyttyi välittömästi ilmoituksista. Kolmekymmentä vastaamatonta puhelua Mikaelilta. Viisi hänen äidiltään. Lisäksi pitkä rivi viestejä.
Avasin Mikaelin keskustelun. Ensimmäiset rivit olivat täynnä raivoa.
“Onko sinulla mitään järkeä?”
“Tule heti takaisin.”
“Äiti on järkyttynyt käytöksestäsi.”
“Nolasit minut Antti-sedän edessä.”
Mutta lähempänä kolmea yöllä viestien sävy oli muuttunut.
“Anna, missä Sofian korvike on? Kaikki lähtivät. Olen yksin.”
“Anna, miksi keittiö on tällaisessa kunnossa? Äiti ja Laura lähtivät eivätkä pesseet mitään. He sanoivat, että se on sinun tehtäväsi.”
“Anna, vastaa. Minulla on paha olla.”
“Anna, ole kiltti.”
Viimeisin viesti oli tullut puoli tuntia aiemmin.
“Olen tulossa sinne. Heidi kertoi, että olet hänen luonaan. Ole kiltti, älä lähde ennen kuin kuulet minua.”
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ovikello soi. Heidi meni avaamaan. Minä jäin sohvalle istumaan, sylissäni juuri herännyt ja kylläinen Sofia.
Mikael astui huoneeseen. Olin vähällä olla tunnistamatta häntä. Tavallisesti hän oli siisti, ryhdikäs ja huoliteltu, mutta nyt hän näytti täysin romahtaneelta. Hiukset sojottivat joka suuntaan, silmien alla oli tummat varjot ja takki roikkui auki. Hänen kätensä vapisivat selvästi.
Hän pysähtyi kynnykselle eikä uskaltanut tulla lähemmäs. Ensin hän katsoi minua, sitten tytärtään.
— Hei, hän sanoi hiljaa.