Mikael oli vuosien ajan taipunut äitinsä edessä niin nöyrästi, että välillä näytti kuin hän olisi antanut Marian pyyhkiä jalkansa häneen.
— Kuulehan, Maria, Jukka sanoi ja kopautti savukkeensa tuhkaa suoraan aluslautaselle. — Eikö olisi jo korkea aika alkaa elää omaa elämääsi? Sinä työnnät nenäsi jatkuvasti toisten asioihin.
— Toisten? Maria haukkasi ilmaa kuin olisi saanut iskun palleaan. — Tämä on minun poikani! Minun kotini!
— Poikasi on aikuinen mies. Hän on valinnut vaimonsa ja perustanut oman perheen. Sinä vain nyit häntä yhä kuin sätkynukkea naruista.
Eteisestä kuului varovainen koputus. Hetken kuluttua oven takaa kantautui naisen ääni:
— Saako tulla? Täällä olisi Sari…
— Tule vain, tule, Jukka viittasi kädellään. — Osuitpa sopivasti. Tässä kaivataankin todistajaa.
Sari kurkisti keittiöön, näki hajallaan olevan pöydän, särkyneen tunnelman ja koko kummallisen perheneuvoston.
— Voi hyvänen aika… enhän minä vain häiritse?
— Olet häirinnyt jo kauan, Maria murahti. — Aina korva seinässä kiinni kuuntelemassa, mitä täällä tapahtuu.
Sari loukkaantui heti.
— En kai minä sille mitään mahda, että teidän seinänne ovat paperia. Koko talo kuulee, kun te riitelette.
— Koko talo? Jukka kysyi ja kohotti kiinnostuneena kulmiaan.
— Tietysti! Sari innostui, kun sai kuulijan. — Helena alakerrasta sanoi juuri eilen, että teillä on jotakin joka päivä. Milloin Maria huutaa, milloin astiat lentelevät…
— Sari! Maria kivahti terävästi. — Tulitko sinä tänne levittelemään juoruja?
— Mitä juoruja ne ovat, jos ne ovat totta? Sari suoristi selkänsä. — Vai kirveleekö totuus? Ehkä kannattaisi miettiä, miksi naapurit puhuvat teistä pelkkää pahaa.
Mikaelin kasvot kalpenivat. Anna painoi kätensä kasvoilleen. Se, että heidän perheensä riidat ruodittiin vieraan ihmisen edessä, oli hänelle lähes sietämätöntä.
Jukka seurasi tilannetta vaiti ja veti rauhallisesti savua keuhkoihinsa. Sitten hänen suupielensä nytkähti odottamattomaan hymyyn.
— Tiedätkö mitä, Maria… Nyt sinä ja minä keskustelemme kunnolla. Kahden kesken.
— Mistä muka?
— Sinun tulevaisuudestasi, Jukka vastasi ja nousi tuolilta. — Mikael, vie vaimosi huoneeseen lepäämään. Sari, sinä menet kotiin. Minä jään Marian kanssa tänne.
— Mutta minä ajattelin vain…
— Kotiin, sanoin.
Jukan äänessä oli sellainen komennon sävy, ettei Sari jäänyt enää väittämään vastaan. Hän katosi eteiseen niin nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Mikael tarttui kiireesti Annaa käsivarresta ja talutti hänet pois keittiöstä.
Maria jäi kahden miehensä veljen kanssa. Hänen sisällään kiristyi epämiellyttävä aavistus: kohta hän kuulisi jotakin, mikä ei miellyttäisi häntä lainkaan.
— Istu, Jukka sanoi ja nyökkäsi tuolia kohti. — Ja lopeta tuo marttyyrin esittäminen. Puhutaan niin kuin aikuiset ihmiset.
Maria istuutui, mutta hänen koko olemuksensa pysyi jäykkänä. Hän näytti siltä, että voisi milloin tahansa ponnahtaa ylös ja käydä puolustukseen.
— Kuuntele nyt, Maria. Sinun Janne-vainaasi pyysi minua ennen kuolemaansa pitämään perheestä huolta. Minä lupasin sen hänelle. Mutta se, mitä sinä täällä teet, ei ole perhe-elämää. Tämä on täysi sekasorto.
— Minä suojelen poikaani!
— Keneltä? Hänen omalta vaimoltaanko? Jukka pudisti päätään. — Anna on kunnollinen tyttö. Ahkera ja kiltti. Miksi ihmeessä olet ottanut hänet silmätikuksesi?
— Kiltti? Maria tuhahti halveksivasti. — Hän yrittää savustaa minut ulos omasta kodistani!
— Hölynpölyä. Hän haluaisi vain elää rauhassa miehensä kanssa. Sinä et anna heille hetkenkään hengähdystä.
Maria hypähti pystyyn ja alkoi harppoa levottomasti keittiön poikki.
— Jukka, sinä et ymmärrä! Mikael on kaikki, mitä minulla on! Olen uhrannut koko elämäni hänelle!
— Niin juuri. Uhrannut. Ja nyt vaadit, että hän eläisi sinun elämäsi puolestasi?
Sanat osuivat suoraan arkaan kohtaan. Maria pysähtyi kuin seinään, ja hänen silmiinsä nousivat kyyneleet.
— Mitä minulle sitten jää? Olen viisikymmentäkahdeksan. Yksin.
— Yksin oleminen on ollut sinun valintasi, Jukka sanoi kovana. — Muistan hyvin, miten Janne kuoleman jälkeen sinulle olisi ollut ottajia. Naapurustossakin oli miehiä, jotka yrittivät lähestyä sinua. Sinä ajoit heidät kaikki pois. Sanoit, ettei poika tarvitse isäpuolta.
— Ja olin oikeassa!
— Oikeassa? Poika kasvoi, meni naimisiin ja elää nyt omaa elämäänsä. Entä sinä? Istut täällä ja vihaat koko maailmaa.
Maria niiskaisi. Jukka ei silti aikonut sääliä häntä.
— Sinulla on koulutus. Kätesi ja pääsi toimivat. Olisit voinut tehdä töitä, hankkia harrastuksia, rakentaa vaikka uuden ihmissuhteen. Mutta ei. Oli helpompaa takertua poikaan ja myrkyttää hänen perheensä arki.
— Sinä olet julma…
— En. Minä sanon sen, mitä muut eivät uskalla. Ja sanon vielä tämänkin: jos et rauhoitu, jäät lopulta aivan yksin. Mikael ei kestä tätä loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin hän ottaa vaimonsa ja lähtee. Mitä sinä sitten teet? Jäätkö tähän asuntoon vanhenemaan katkeruutesi kanssa?
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus. Maria seisoi kädet tiukasti ympärilleen kiedottuina ja itki hiljaa.
Samaan aikaan viereisessä huoneessa Mikael auttoi Annan vuoteeseen.
— Käy makuulle, rakas. Sinun pitää saada kuume laskemaan.
Anna totteli, mutta ei päästänyt miehensä kättä irti.
— Mikael, minä en jaksa enää elää näin. Joka päivä riidellään. Joka päivä minä olen syyllinen kaikkeen mahdolliseen.
— Kestä vielä vähän, Mikael kuiskasi ja silitti hänen hiuksiaan. — Me muutamme pian pois.
— Milloin on pian? Siitä on puhuttu jo vuoden verran, eikä mikään ole muuttunut.
Mikael huokaisi syvään. Hän tiesi itsekin, ettei tällainen elämä ollut mahdollista. Silti äiti oli hänelle lähes pyhä. Kuinka hän voisi jättää Marian yksin?
Anna katsoi miestään tarkasti.
— Tiedätkö, Jukka on oikeassa. Äitisi ei ole mikään heikko vanha nainen. Hän on vahva ihminen, joka on vain tottunut määräämään kaikkia ympärillään.
— Anna, älä aloita…
— Kyllä minun täytyy sanoa tämä. Hän tuhoaa meidät, jos me emme pysäytä tätä. Katso itseäsi. Sinä pelkäät sanoa hänelle edes yhtä ylimääräistä sanaa.
Mikael laski katseensa. Sisimmässään hän tiesi vaimonsa puhuvan totta. Mutta sen myöntäminen tuntui samalta kuin äidin pettäminen. Siihen hän ei kyennyt.
Keittiöstä kantautui vaimeita ääniä. Jukka jatkoi Marian ravistelua, eikä hän selvästikään ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.