— Sinä kiittämätön hunsvotti! Maria paiskasi kupin lattiaan niin rajusti, että sirpaleet sinkoilivat pitkin keittiötä. — Ole jo hiljaa! Mene komentamaan sinne omaan kotikylääsi. Tässä talossa määräämme me, eikä kukaan muu!
Anna seisoi keskellä keittiötä märässä kylpytakissa. Hiukset olivat sekaisin, kädet vapisivat. Hetkeä aiemmin hän oli yrittänyt selittää anopilleen, ettei hän yksinkertaisesti jaksanut tänään ryhtyä säilömään talveksi mitään. Kuume nousi, päätä särki kuin sitä olisi halkaistu, ja kaiken päälle oli tullut vielä tämä kohtaus.
— Maria, minä sanoin jo, että olen kipeä. Teen sen huomenna, lupaan…
— Huomenna! anopin ääni kimposi kimakaksi kiljunnaksi. — Tomaatit menevät huomiseksi pilalle! Vai kuvitteletko sinä, että minä ostin kolme laatikollista ihan vain huvin vuoksi?
Mikael istui pöydän ääressä puhelimeensa hautautuneena ja esitti, ettei kuullut mitään. Hän ei edes kohottanut katsettaan, vaikka hänen äitinsä oli juuri rikkonut astian lattiaan. Pelkuri, Anna ajatteli katkerasti. Kolme vuotta avioliittoa, eikä mies ollut vieläkään oppinut seisomaan vaimonsa rinnalla, kun hänen äitinsä hyökkäsi päälle.
— Mikael, Anna kääntyi miehensä puoleen, ja hänen äänestään kuului epätoivoinen toive, — sano nyt hänelle…
— Älä vedä miestäsi mukaan naisten kinasteluihin! Maria keskeytti heti. — Ja muutenkin, mikä sinä olet täällä määräilemään? Asut minun kodissani, syöt minun ruokaani ja vielä alat vaatia oikeuksiasi!
Siinä kohdassa Annan mitta tuli täyteen. Veri lehahti kasvoille, ja ohimoissa alkoi jyskyttää.
— Teidän kodissanneko? Mehän olemme ostaneet puolet tästä asunnosta! Maksamme lainaa yhä!
Maria väänsi kasvonsa irvistykseen kuin olisi nielaissut kokonaisen sitruunan.
— Vai ostaneet? Kuka sen muka osti? Minun poikani käy töissä, mutta mitä sinä teet? Istut toimistossa pehmeällä tuolilla ja laiskottelet!
— Äiti, riittää jo, Mikael sai viimein suunsa auki, mutta hänen äänensä oli niin voimaton, ettei siitä ollut tueksi kenellekään.
— Ei todellakaan riitä! anoppi kääntyi poikaansa kohti. — Katso nyt, millaisen käärmeen sinä toit tähän taloon! Kolmekymmentä vuotta minä raahasin sinua yksin eteenpäin, ja sitten hän ilmestyi paikalle ja ryhtyi heti emännäksi!
Seinän takaa kuului naapurin ääniä. Anna oli varma, että Sari oli jo painanut korvansa ovea vasten. Hän rakasti tällaisia riitoja, joita saattoi myöhemmin puida rappukäytävässä muiden kanssa.
Anna tunsi pahoinvoinnin aaltoilevan sisällään. Ehkä se johtui kuumeesta, ehkä tästä järjettömästä näytelmästä.
— Tiedättekö mitä, hän sanoi ja nojautui jääkaappia vasten, — säilökää ne tomaattinne itse. Minä menen lepäämään.
— Älä uskallakaan kääntää minulle selkääsi, kiittämätön! Maria karjaisi ja nappasi pöydältä leikkuulaudan.
Juuri sillä hetkellä ovikello soi. Ääni oli terävä ja vaativa.
Kaikki kolme jähmettyivät paikoilleen. Kello soi uudelleen.
— Jukka, Mikael henkäisi vilkaistuaan kelloa. — Minähän pyysin häntä poikkeamaan sen mökkiasian takia…
Maria vaihtoi ilmeensä silmänräpäyksessä. Hän silotti kasvojaan, kohensi sekaisin menneitä hiuksiaan ja pakotti äänensä rauhallisemmaksi.
— Mikael, mene avaamaan. Ja sinä, hän sihahti Annalle vihaisesti, — laita itsesi edes jotenkin kuntoon. Älä nolaa perhettä vieraiden edessä.
Anna aikoi vastata, mutta eteiseen ilmestyi jo Jukka, edesmenneen appiukon veli. Hän oli vielä roteva mies, silmissä viekas pilke ja olemuksessa sellainen tottumus, että muiden asiat tuntuivat kuuluvan hänelle yhtä paljon kuin omatkin.
— No johan täällä on tunnelmaa, hän totesi ja silmäili lattialla lojuvia kupinsirpaleita. — Ratkotaanko täällä talouden suuria kysymyksiä?
Maria venytti kasvoilleen kireän hymyn.
— Ei mitään ihmeellistä. Tule vain, Jukka, juodaan teetä.
Mutta Jukka ei näyttänyt aikovan teeskennellä, ettei olisi huomannut mitään. Hän käveli pöydän luo, istuutui ja katsoi tarkasti Annaa, jonka kasvot olivat punaiset itkusta ja kuumeesta.
— Mitä täällä oikeastaan tapahtui? Meteli kuului seinän läpi.
Silloin Anna ymmärsi, että tästä saattaisi vasta tulla mielenkiintoista.
— Ei mitään erityistä, Maria kiirehti vedenkeittimen luo. — Anna vain on vähän puolikuntoinen, mutta kotityöt eivät odota, vaikka joku niiskuttaisi.
— Vähän puolikuntoinen? Jukka hymähti epäuskoisesti. — Ja sen takia täällä huudettiin niin, että luulin jonkin palavan?
Anna tunsi poskiensa kuumenevan entisestään. Häntä hävetti ulkopuolisen ihmisen edessä tämä likainen kohtaus. Silti hän ei enää pystynyt vaikenemaan.
— Jukka, hän sanoi ja istuutui miestä vastapäätä, — minulla on kolmekymmentäkahdeksan astetta kuumetta. Pyysin vain, että säilöminen siirrettäisiin huomiselle.
— Ja mikä siinä on niin hirveää? Jukka kohautti olkapäitään.
Maria oli vähällä pudottaa vedenkeittimen käsistään.
— Jukka! Sinähän tiedät, millainen emäntä minä olen. Minulla on kaikki järjestyksessä, kaikki tapahtuu ajallaan. Ja nyt sitten…
— Nyt miniäsi sairastui, Jukka keskeytti rauhallisesti. — Mitä sitten? Kaatuuko maailma siihen?
Mikael liikahti tuolillaan levottomasti. Ensimmäistä kertaa koko riidan aikana hän näytti vaivaantuneelta.
— Jukka, äiti vain hermostui…
— Hermostui, vai? Jukka kaivoi savukkeet esiin ja sytytti yhden kysymättä lupaa. — Minun silmääni tuo näyttää enemmän raivoamiselta.
Maria jähmettyi kuppi kädessään. Sellaista käännettä hän ei ollut selvästikään osannut odottaa.
— Mitä sinä tuolla tarkoitat, Jukka?
— Tarkoitan sitä, että käyttäydyt kuin torilla räyhäävä kaupustelija. Hän imaisi savukkeesta ja puhalsi savun hitaasti ulos. — Huudat sairaalle nuorelle naiselle muutaman tomaatin takia.
— Muutaman tomaatin takia? Marian ääni lähti jälleen kohoamaan. — Minä seisoin koko päivän torilla valitsemassa niitä!
— No entä sitten? Huomennakin on päivä.
Anna katsoi Jukkaa hämmästyneenä. Kukaan ei ollut koskaan uskaltanut puhua Marialle tuolla tavalla. Ei edes hänen oma poikansa, joka oli aina väistynyt äitinsä tieltä ennen kuin tilanne ehti muuttua todella hankalaksi.