Mukanaan hänellä oli Mikaelille pieni yllätys: muki, jonka kyljessä luki leikkisästi “Kahvipomo”. Asunnossa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että se tuntui melkein soivan korvissa. Makuuhuoneen ovi oli kuitenkin jäänyt raolleen.
Laura astui lähemmäs ja vilkaisi sisään. Samassa veri syöksähti hänen ohimoilleen.
Helena seisoi selin oveen päin avoimen lipaston ääressä. Hänen sormiensa välissä, peukalon ja etusormen puristuksessa kuin jokin epäkelpo kangasnäyte, riippuivat Lauran alushousut. Tavalliset puuvillaiset, vähän nukkaantuneet, edessä haalistunut nallenkuva. Helena ei vain pitänyt niitä kädessään. Hän tarkasteli niitä. Hieroi kangasta sormiensa välissä ja siristi silmiään, aivan kuin olisi arvioinut saumojen kestävyyttä tulevaa lapsenlapsisukupolvea varten, jonka hän ilmeisesti kuvitteli saavan alkunsa juuri niistä vaatteista.
“Helena.” Lauran ääni kuulosti karhealta, kuin joku olisi puristanut hänen kurkkuaan pitkään. “Mitä te oikein teette?”
Helena kääntyi hitaasti. Hänen ilmeessään oli rauhallisuutta, joka muistutti kuningatarta omassa salissaan. Hän ei paiskannut alushousuja pois, vaan asetti ne takaisin laatikkoon harkitusti, melkein juhlallisesti, kuin olisi painanut niihin hyväksymisleiman — tai pikemminkin tuomion.
“Tarkistan vain, Laura-kulta”, hän sanoi. “Kunnollisen emännän täytyy tietää, missä kunnossa hänen… tärkeimmät varastonsa ovat. Näissä saumoissa näyttää olevan aika paljon toivomisen varaa.”
Se ei ollut pelkkää tunkeilua. Se oli rajan ylitys paikassa, johon kenelläkään vieraalla ei ollut asiaa.
Lauran kärsivällisyys, joka oli venynyt jo ohuen kuminauhan tavoin, napsahti poikki kuivalla, terävällä äänellä.
“Teillä ei ole mitään oikeutta!” sanat purkautuivat hänestä, ja ääni vahvistui lause lauseelta. “Nämä ovat minun tavaroitani. Minun lipastoni, minun vaatteeni. Miten te kehtaatte?”
Helena kasvoilta katosi hetkessä lempeän neuvonantajan naamio. Sen alta paljastui kylmä, kova pinta. Hän astui askeleen lähemmäs, ja hänen varjonsa lankesi Lauran ylle.
“Vai että meidän miniämme osaa sihistä”, hän venytti makealla, myrkyllisellä äänellä. “Oletko sinä tosissasi? Kuunteletko yhtään itseäsi?”
Sitten hänen äänensä muuttui äkkiä jäiseksi teräkseksi.
“Tämä on minun poikani koti. Ainoan miehen koti tässä talossa. Hän on täällä isäntä, et sinä. Ja sinä suljet nyt heti suusi.”