“Ennen kuin Mikael ja minä tukimme sen puolestasi lopullisesti. Ja paina tämä kalloosi: tässä perheessä vanhin olen minä. Minä johdan tätä joukkoa. Täällä tehdään niin kuin minä määrään.”
Helena tökkäsi sormellaan Lauraa rintaan.
“Ja tuo sinun luukkusi…” hän sylkäisi sanat halveksuen. “Se on vain pääsymaksu meidän sukuumme. Hinta siitä, että sinut, tuollainen kuin olet, ylipäätään kelpuutettiin. Älä siis kuvittele itsestäsi liikoja. Pysy paikallasi, kana-aivo”, anoppi karjui.
Laura perääntyi vaistomaisesti, kuin häntä olisi lyöty avokämmenellä kasvoihin. Häpeä, raivo ja nöyryytys takertuivat hänen kurkkuunsa raskaaksi möykyksi.
Silloin oviaukkoon ilmestyi Mikael. Hän seisoi nojaten karmiin, eikä hänen kasvoiltaan voinut lukea mitään. Mutta silmät olivat toiset: tummat, liikkumattomat ja kylmät kuin järvihauen katse sillä hetkellä, kun se huomaa saaliin.
Hän oli kuullut kaiken.
“Äiti”, Mikael sanoi hiljaa, melkein lempeästi, ja juuri se teki äänestä pelottavan. “Onko sinulta lähtenyt järki kokonaan? Keväinen sekoaminenko iski, vai putosiko jääpuikko päähän? Mitä helvettiä sinä oikein selität?”
Helena tuhahti. Hän erehtyi luulemaan poikansa sävyä liittolaiseksi.
“Poikani! Selitä sinä hänelle, miten asiat tässä talossa ovat! Minä sanon vain totuuden päin naamaa. Sinä olet isäntä! Minä olen perheen pää! Tämä asunto on nyt meidän, koko suvun!” Hän huitaisi kättään Lauraa kohti. “Ja tuo… tuo saa sulkea kalansuunsa eikä olla tiellä!”
Mikael irrottautui hitaasti ovenkarmista. Hän ei korottanut ääntään. Päinvastoin, hän laski sen matalaksi, narisevaksi ja vaaralliseksi kuiskaukseksi.
“Riittää, äiti. Näytelmä on ohi. Sinä ylitit kaikki mahdolliset rajat ja vielä nekin, joita ei olisi pitänyt edes lähestyä. Sinulla on selvästi todellisuudentaju pahasti pielessä. Nyt puet päällesi ja lähdet. Omin jaloin tai minun kantamanani — saat valita. Ja jos päästät vielä yhdenkin sanan, soitan ambulanssin hakemaan sinut rauhoittavan piikin kanssa. En vitsaile.”
Hänen äitinsä jähmettyi paikoilleen.
“Mikael?! Minä olen sinun äitisi! Samaa verta! Tuon takia sinä—”
“Kyllä, sinä olet äitini”, Mikael keskeytti, ja hänen äänessään kumahti ensimmäistä kertaa teräs.