mitä hän oli oikein tarkoittanut sanoessaan, että asunto on muka yhteinen eikä minulla ole paikkaa, minne mennä.
— No… Mikael takelteli ja käänsi katseensa sivuun. — Onhan tämä tavallaan perheen koti. Äiti kuitenkin osallistui remonttiin.
— Tuhannella eurolla. Kolme vuotta sitten. Remonttiin, joka maksoi viisitoista tuhatta.
— Taas nuo sinun numerosi! Mikael ponnahti ylös sängyn laidalta. — Olemmeko me sinulle jotain liikekumppaneita? Sinähän näet vain rahan! Äiti on oikeassa: sinulla on päässäsi pelkkä laskukone. Minä annan sinulle henkistä tukea, olen rinnallasi, mutta sinä muutat kaiken euroiksi ja senteiksi. Missä on usko omaan mieheen? Missä on kiitollisuus siitä, että me ylipäätään kestämme sinua ja tuota luonnettasi?
Hän ryntäsi makuuhuoneesta ja paiskasi oven perässään niin, että karmit värähtivät. Anna jäi yksin. Hän makasi paikoillaan ja tuijotti valkoista kattoa. Sisällä jokin alkoi hitaasti jäätyä. Ei raivokkaasti, ei myrskyten, vaan kylmästi, kirkkaasti ja lopullisesti.
”Kestämme sinua ja tuota luonnettasi.”
Hän, joka ruokki kahta aikuista ihmistä, maksoi laskut, hoiti arjen ja kantoi taloutta harteillaan, oli vielä velkaa kiitollisuutta siitä, että häntä suvaittiin.
Anna nousi lopulta ylös ja meni peilin eteen. Lasista katsoi takaisin kolmekymmentäkaksivuotias nainen, jolla oli tummat varjot silmien alla ja väsynyt juonne suupielessä. Joskus hän oli nauranut helposti. Joskus hänellä oli ollut suunnitelmia, haaveita, oma elämä mielessään. Nyt jäljellä olivat lähinnä velvollisuudet.
Lauantaina Anna tapasi ystävänsä Lauran. He istuivat pienessä kahvilassa puiston lähellä, joivat lattea ja puhuivat. Tai oikeastaan Anna puhui, ja Laura kuunteli. Laura työskenteli psykologina, ja kuunteleminen oli hänelle muutakin kuin hiljaa olemista.
— He syövät minut loppuun, Laura. Ymmärrätkö? Mikään ei koskaan riitä. Minä tienaan rahaa — ei riitä. Maksan asuntolainan — ei riitä. Ostan ruoat — ei riitä. Sen lisäksi minun pitäisi kiittää, palvella, synnyttää lapsia ja melkein rukoilla sen puolesta, että minua ”kestetään”.
— Entä Mikael? Laura kysyi rauhallisesti.
— Mikael? Anna naurahti katkerasti. — Hän makaa sohvalla ja pelaa. Välillä hän muka kehittää startupiaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että hän istuu läppärin ääressä ja lähettelee esityksiä, joita kukaan ei lue. Kolmeen vuoteen ei yhtäkään kauppaa. Ei euroakaan tuloja. Mutta hänellä on kuulemma ”henkisyyttä” ja ”tukea”. Hän tukee minua moraalisesti, niin hän sanoo. Tiedätkö, millaista se tuki on? Sitä, ettei hän aina huuda minulle äitinsä mieliksi.
— Ja anoppisi?
— Helena on ihan oma lukunsa. Hän on asunut meillä jo kaksi vuotta. Koko sen ajan hän on opettanut minulle, millainen on ”oikea vaimo”. Minun pitää nousta ennen muita, tehdä aamupala, tiskata, pestä pyykit, siivota, hymyillä ja olla hiljaa. Koska ”naisen kuuluu olla pehmeä”. Ja jos yritän sanoa vastaan, alkaa sama virsi: ”Me otimme sinut perheeseen tuollaisella taustalla, yksinhuoltajaäidin lapsi, lastenkotimaiset tavat, sinun pitäisi olla kiitollinen.”
Laura laski kuppinsa pöydälle.
— Anna, kuuntele minua nyt tarkasti. Tuo on väkivaltaa. Taloudellista ja psykologista. Sinä olet se, joka hankkii rahat, mutta sinut on saatu uskomaan, että olet kaikille velkaa. Sinä elätät kahta aikuista siipeilijää, jotka kutsuvat sinua elätiksi. Se on klassinen käännös. He käyttävät sinua hyväkseen, mutta esittävät asian niin, että sinä muka loisit heidän kustannuksellaan. Ja tiedätkö, mikä tässä on pahinta?
— Mikä?
— Se, että sinä uskot siihen yhä. Sinä selittelet heille edelleen. Yrität edelleen todistaa, että olet hyvä ihminen ja ansaitset tulla rakastetuksi.
Anna painoi katseensa pöytään. Kurkkuun nousi pala. Laura oli oikeassa. Juuri sitähän hän oli tehnyt koko ajan: puolustautunut, pyydellyt anteeksi olemassaoloaan, koettanut osoittaa, että hän kelpasi.
Silloin puhelin soi. Näytöllä luki Mikael.
— Niin? Anna vastasi.
— Missä sinä olet?! Tule heti kotiin! Äiti löysi jotakin. Sinähän olet näköjään rakentanut koko perheen valheen päälle!
— Mitä sinä puhut?
— Tule tänne, niin näet. Ja valmistaudu selittämään.
Anna hyvästeli Lauran ja tilasi taksin. Koko matkan hän tuijotti ikkunasta ohi liukuvia taloja ja yritti arvata, mitä tällä kertaa oli keksitty. Hän ei arvannut oikein.
Olohuoneessa vallitsi tunnelma kuin oikeudenkäynnissä. Sohvapöydälle oli levitetty hänen henkilökohtaisia tiliotteitaan sekä tuloste säästötilistä. Helena seisoi niiden yläpuolella kasvot vääristyneinä. Mikael istui nojatuolissa kädet rinnalle ristittyinä ja katsoi vaimoaan kuin tämä olisi tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen.
— Siinä se totuus nyt on! Helena julisti voitonriemuisesti. — Muille hän laskee joka sentin ja muka säästää leivänpalastakin, mutta itse on piilottanut viisitoista tuhatta euroa jemmaan! Juudas hameessa! Me täällä sinnittelemme, Mikael panee viimeisetkin hermonsa yritykseen, ja tämä kerää itselleen rahaa timantteihin!
— Ne rahat eivät ole timantteja varten, Anna sanoi hiljaa. — Se on minun turvarahastoni. Jos menetän työni, sairastun tai tulee jokin yllättävä meno. Olen ansainnut jokaisen euron itse.
— Sinun? Helena astui häntä kohti. — Avioliitossa kaikki on yhteistä! Sinä varastat omalta mieheltäsi! Asut valmiissa kodissa minun asunnossani ja—
Hän vaikeni kesken lauseen, mutta liian myöhään. Sanat jäivät leijumaan huoneeseen.
— Sinun asunnossasi? Anna toisti hitaasti.
— Meidän yhteisessä kodissamme, Helena korjasi nopeasti. — Älä takerru sanoihin, typerys. Sinä et arvosta meitä yhtään! Me olemme sinulle vieraita, niinkö? Pidätkö sinä meitä elätteinä, jotka syövät sinun kädestäsi?
Mikael ei sanonut mitään. Mutta hänen vaikenemisensa oli puhettakin selvempää. Anna käänsi katseensa mieheensä.
— Ajatteletko sinäkin niin? Että minä varastan teiltä?
— Minä ajattelen, että sinä piilottelet minulta rahaa, Mikael vastasi. — Se on petos, Anna.
Silloin hänen sisällään naksahti jotakin. Se jää, joka oli hiljaa sulkenut sydämen ympärilleen kuoren, halkesi äkkiä. Sen alta nousi tyyni, terävä ja jäätävä raivo. Hän ei enää pelännyt. Ei enää selitellyt. Ei enää yrittänyt olla kiltti ja kelvollinen.
— Jos kerran olen teidän mielestänne elätti ja rahaa ruinaava taakka, hän sanoi hitaasti ja selkeästi, — teillä ei ole enää mitään syytä asua minun asunnossani. Sinulla, Helena, ei ole täällä edes kirjoja. Ja sinä, Mikael, olet kirjoilla täällä aviomiehenä, mutta asunto on minun henkilökohtaista omaisuuttani ajalta ennen avioliittoa. Minä häädän teidät molemmat. Tämä riitti.
Olohuoneeseen laskeutui niin täydellinen hiljaisuus, että keittiöstä kuului huonosti suljetun hanan tiputus. Helena avasi suunsa, sulki sen ja avasi uudelleen.
— Mitä?! hän kiljaisi lopulta. — Kuka sinä luulet olevasi? Häädät meidät? Ajat oman miehesi kodistaan, sinä kiittämätön hirviö!
Hän syöksähti Annaa kohti kädet ilmassa viuhtoen. Mikael ponkaisi pystyyn, tarttui äitiinsä ja yritti pidellä tätä aloillaan. Huuto, itku ja kiroukset sekoittuivat toisiinsa. Anna seisoi liikkumatta ja katsoi näytelmää kuin olisi ollut sen ulkopuolella. Meteli oli niin kova, että seinän takana naapurin koirakin alkoi haukkua.
Ensimmäinen järkytys meni ohi, ja huudon tilalle tulivat anelut.
— Anna, anna anteeksi, äiti meni liian pitkälle, Mikael sanoi ja tuli aivan hänen lähelleen. Hänen äänensä muuttui matalaksi ja pehmeäksi, melkein intiimiksi. — Minäkin kuumenin liikaa. Hermot tässä vain ovat kireällä. Hengitetään nyt kaikki hetki. Sinähän olet hyvä ihminen, kyllä sinä oikeasti annat meille anteeksi. Minä rakastan sinua. Kuka muu sinua ja tuota luonnettasi muka rakastaisi? Arvosta niitä, jotka ovat vierelläsi, ennen kuin on liian myöhäistä.
Anna perääntyi ikkunan luo. Samalla hän otti puhelimen huomaamattomasti esiin ja painoi sanelimen tallennuksen päälle. Päätös syntyi hetkessä. Jos he kerran penkoivat hänen pankkipapereitaan näin kevyesti, seuraavaksi tapahtuisi jotakin pahempaa. Hän tarvitsisi todisteita.
Kun Helena huomasi, ettei kiljuminen enää tehonnut, hän vaihtoi taktiikkaa. Hän istahti sohvalle, asetti kädet polvilleen ja otti kasvoilleen kärsivän, viisaan ilmeen.
— Lapsikulta, sinun täytyy ymmärtää, hän aloitti lempeäksi tekeytyen. — Me otimme sinut perheeseemme, vaikka taustasi on mitä on. Yksinhuoltajaäidin lapsi, isä ties missä, isoäitisi kasvatti sinut omin voimin. Sinun pitäisi olla kiitollinen. Tämä asunto on meidän yhteinen kotimme, minä olen pannut tänne sydämeni. Tee nyt järkevästi ja anna ne säästötilillä olevat rahat Mikaelin käyttöön. Me unohdamme tämän typeryytesi. Älä aja meitä pois. Ei Jumalakaan sellaista anna anteeksi.
Mikael nyökkäsi heti.
— Niin, Anna. Lopeta tämä. Älä hajota avioliittoa. Mehän olemme perhe. Kaikki kuuluu kaikille.
Anna katsoi vuoroin miestään, vuoroin anoppiaan. Perhe. Yhteinen. Kiitollisuus. Kauniita sanoja. Ja niiden takana mätä ydin.
— Eli rauhan säilyttämiseksi minun pitäisi antaa teille viisitoista tuhatta euroa ja pyytää vielä anteeksi?
— Ei meille, hölmö, vaan perheen yhteiseen kassaan! Helena kumartui eteenpäin, mutta jähmettyi äkkiä nähdessään puhelimen Annan kädessä. — Ja lopeta nuo nauhoittelusi. Mitä sinä oikein teet, tallennatko sinä meitä?
Helena kalpeni ensin ja lehahti sitten laikukkaasti punaiseksi. Anna asetti puhelimen rauhallisesti sohvapöydälle näyttö ylöspäin. Tallennus jatkui.
— Annan teille viikon aikaa pakata tavaranne ja muuttaa pois.