Perjantai-ilta näytti lupaavan rauhaa. Anna tuli kotiin tavallista myöhemmin, kädet painavien ostoskassien venyttäminä. Kasseissa kilahtelivat oliiviöljypullot ja tölkit hyviä tuontitomaatteja. Hän oli poikennut töiden jälkeen varta vasten kauppahalliin, jotta saisi kunnollista naudanlihaa ja tuoreita yrttejä. Yhdessä kassissa oli myös Mikaelille tarkoitettu yllätys: pullo harvinaista malbecia, jota mies oli etsinyt jo puoli vuotta.
Anna oli kuvitellut, että hiljainen ilta, hyvä viini ja yhteinen pöytä voisivat vihdoin auttaa heitä puhumaan. Ei ohimennen, ei riidellen, vaan oikeasti.
Avain kääntyi lukossa. Kun ovi aukesi, asunto otti hänet vastaan kärynneellä öljyllä ja paistetun sipulin hajulla. Eteisessä seisoi jo Helena, hänen anoppinsa. Kädet lanteilla, suu tiukkana viivana.
— No vihdoin suvaitsit tulla, yökyöpeli. Päivällinen ehti seistä, pihveistä tuli kumia. Kunnon vaimon talossa ruoka on pöydässä ajallaan, mutta tämä vain laahustaa ties missä.
Anna riisui takkinsa sanaakaan sanomatta ja ripusti sen henkarille. Kassit painoivat ranteita.
— Olin töissä, Helena. Palaveri venyi.
— Kyllä minä tiedän nuo sinun palaverisi. Meidän aikanamme naiset kävivät myös työssä, mutta ehtivät silti laittaa ruoan, ottaa miehen vastaan ja pitää kodin kunnossa. Entä sinä? Juokset urasi perässä kuin se olisi maailman tärkein aarre.
Anna käveli keittiöön ja yritti olla tarttumatta sanoihin. Liedellä seisoi tosiaan paistinpannu, jossa oli tummanruskeita möykkyjä, joskus pihveiksi tarkoitettuja. Vieressä oli kattila jäähtynyttä keittoa. Anna alkoi purkaa ostoksia, nostella tuotteita kaappeihin ja jääkaappiin sekä tiskata päivän aikana kasautuneita astioita.
Helena istahti pöydän ääreen, nojasi poskeaan kämmeneen ja tarkkaili miniäänsä kuin tarkastaja. Olohuoneesta kantautui vaimeita laukauksia ja räjähdyksiä. Mikael pelasi konsolilla eikä ollut viitsinyt edes nousta tervehtimään.
— Annaseni, — anopin ääni muuttui pehmeäksi, melkein silitteleväksi, ja juuri siksi kylmät väreet kulkivat Annan selkää pitkin. — Mikael tarvitsee start-upiinsa kolme tuhatta euroa. Aikaa on enää viikko. Sijoittaja on kuulemma aivan liekeissä. Sinä taas elät täällä kuin herran kukkarossa.
Anna jähmettyi tiskialtaan ääreen. Sitten hän kuivasi kätensä hitaasti pyyhkeeseen ja kääntyi.
— Eilen siirsin hänelle viisisataa euroa markkinointiin. Sitä ennen maksoin ohjelmointikurssit. Mistä kolmesta tuhannesta eurosta sinä nyt puhut?
— No mistä muka! Ihan tavallisesta rahasta, — Helena levitti käsiään. — Etkö sinä ymmärrä? Perheen rahat ovat yhteisiä. Vai säästätkö sinä miehesi kustannuksella? Meiltä kyllä olisit valmis viemään viimeisenkin paidan päältä. Ostat joka päivä kahvin mukaan, mutta kun pitäisi tukea perheen asiaa, niin heti iskee kitsaus. Sinä olet jonkinlainen käänteinen elätti, sitä sinä olet.
Anna puri leukansa yhteen. Hän muisti aamuisen pienen cappuccinon, jonka oli ostanut toimiston viereisestä kahvilasta neljällä eurolla. Päivän ainoa ilonpilkahdus. Siitäkin kahvista oli muistutettu häntä jo kaksi kuukautta.
— Äiti, älä nyt kiusaa häntä, — Mikaelin ääni kuului olohuoneesta. Hän ei vaivautunut nousemaan sohvalta. — Anna, olet sinä kyllä muuttunut aika pihiksi. Ennen olit erilainen. Sinä uskoit minuun.
Anna astui käytävään, josta olohuone näkyi. Mikael makasi sohvalla jalat käsinojan päällä eikä irrottanut katsettaan televisiosta. Ruudulla juoksi hirviöitä, aseet paukkuivat. Kolmekymmentäneljä vuotta vanha mies. Kolmekymmentäneljä.
— Mikael, puhutaanko ilman äitiäsi, — Anna sanoi hiljaa.
— Mitä täällä kuiskuttelemaan? — Helena puuttui heti väliin ilmestyen keittiön oviaukkoon. — Onko sinulla minulta salaisuuksia? Minä asun täällä, jos satuit unohtamaan. Olen antanut tähän asuntoon sieluni. Hermoni ja säästöni myös. Ja sinä kohtelet minua ja poikaani kuin vieraita.
Anna kääntyi hitaasti häneen päin. Sielu ja säästöt. Tuhat euroa remonttiin kolme vuotta sitten. Tuhat euroa, jota ei ollut unohdettu yhtenäkään päivänä sen jälkeen. Koko remontti oli maksanut yli viisitoista tuhatta euroa, ja jokaisen muun sentin oli ansainnut Anna. Samoin asuntolainan käsirahan. Samoin itse lainan lyhennykset.
Helena katsoi häntä pyhää vihaa huokuvalla ilmeellä. Sitten hän siirsi katseensa poikaansa ja puhui niin kuin Annaa ei olisi ollut huoneessa lainkaan.
— Hänestä ei koskaan tule oikeaa vaimoa. Ajattelee vain itseään. Mutta ei se mitään, minä kyllä asetan hänet paikalleen. Asuntohan on nyt meidän yhteinen, siinäpä se. Ei hän mihinkään pääse.
Anna ei vastannut. Hän meni makuuhuoneeseen, sulki oven perässään, istuutui sängylle ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan työpapereilla täytettyä laukkuaan. Lopulta hän otti esiin kannettavansa ja avasi pankkisovelluksen. Säästötilillä oli viisitoista tuhatta euroa. Hänen oma turvaverkkonsa, jonka hän oli kerännyt viimeisten kolmen vuoden aikana. Mikael ei tiennyt siitä mitään. Helena vielä vähemmän.
Anna sulki tietokoneen ja kävi makuulle. Uni ei tullut.
Hän palasi ajatuksissaan siihen, mistä kaikki oli alkanut. Viisi vuotta aiemmin isoäiti, hänen ainoa läheinen ihmisensä, oli jättänyt hänelle perinnöksi viisituhatta euroa. Silloin Mikael oli ehdottanut, että rahat käytettäisiin asuntolainan käsirahaan. Mies oli sanonut, että hänelläkin oli säästöjä. Mutta kun sopimusten allekirjoittamisen aika koitti, Mikaelin rahoja ei ”yllättäen löytynytkään”. Kaikki oli kuulemma mennyt mullistavaan projektiin. Asunto kirjattiin Annan nimiin. Laina myös. Helena oli tuolloin todennut: ”No maksa sitten itse, kun kerran olet noin itsenäinen. Älä vedä minun poikaani velkakuoppaan.”
Anna maksoi. Kuukaudesta toiseen. Kolmesataaviisikymmentä euroa lainaa. Vastikkeet, sähköt, ruoat, pesuaineet, lääkkeet sairastelun aikaan, vaatteet ja kodinkoneet — kaikki jäi hänen kannettavakseen. Mikael lainasi silloin tällöin rahaa omiin start-upeihinsa, eikä yksikään laina koskaan palannut. Helena ei ollut tehnyt töitä vuosiin, eli pienellä eläkkeellään, mutta opetti silti miniälleen, miten ”oikein” kuuluu elää.
Ja Anna kesti. Koska hän rakasti. Koska hän uskoi, että perhe oli tärkeintä. Koska hänen oma äitinsä oli juonut ja jättänyt tyttärensä isoäidin kasvatettavaksi, ja Anna oli vannonut itselleen, että hänen elämänsä olisi toisenlainen. Hänen perheensä olisi erilainen.
Sellainen perhe siitä sitten tuli.
Sunnuntaina Helena järjesti näyttävän lounaan. Pöytään oli katettu vanha isoäidin astiasto, anoppi oli leiponut piirakoita ja istui nyt pöydän päässä kuin keisarinna valtaistuimellaan. Mikael istui poissaolevan näköisenä ja tökki haarukalla lautastaan.
— Annaseni, ottaisitko vielä vähän keittoa? — Helena kujersi. — Sinä olet niin laiha, töissä sinut revitään aivan loppuun. Olisi jo aika ajatella sieluakin, ja äitiyttä. Kello käy, tiedäthän. Synnytät meille pojanpojan, jäät äitiysvapaalle, ja Mikael ottaa miehen roolin. Hän alkaa ansaita. Sinä olet kotona miehesi turvassa, kuin kivimuurin takana.
Anna nosti katseensa lautasesta.
— Millä me elämme sillä välin, kun hän ottaa sen roolin? Laina on minun nimissäni. Kuka sen maksaa?
Helena nykäisi huulensa tyytymättömäksi viivaksi ja taputti suutaan lautasliinalla.
— Kun lapsi annetaan, annetaan myös keinot elättää hänet. Älä väitä vanhemmillesi vastaan. Äitiys on naisen tärkein tehtävä, ei mikään papereiden pyörittely.
— Niissä papereissa, Helena, on minun palkkani. Ja asuntolainani. Ja jääkaapin osamaksu. Ja teidän piirakkannekin, jos aivan tarkkoja ollaan.
Mikael havahtui ja irrottautui viimein omista ajatuksistaan.
— Anna, ihan totta nyt, miksi sinun pitää aina olla noin negatiivinen? Asuntolaina nyt on vain asuntolaina. Kun saan bisneksen käyntiin, hoidan kaiken pois. Anna minulle vähän aikaa.
— Kuinka paljon aikaa, Mikael? Olet luvannut samaa kolme vuotta. Sinulla ei ole yhtäkään toimivaa hanketta. Et ole maksanut edes yhtä sähkölaskua.
— No niin, taas se alkaa. — Mikael työnsi lautasensa syrjään. — Äiti on oikeassa. Sinulla on laskukone päässä.
Helena nyökkäsi tyytyväisenä. Anna tunsi pahoinvoinnin nousevan kurkkuun. Hän nousi pöydästä.
— Kiitos ruoasta. Menen lepäämään. Päätä särkee.
Illalla Mikael tuli makuuhuoneeseen. Anna istui kirja käsissään ja teeskenteli lukevansa. Mies istahti sängyn reunalle ja yritti tarttua häntä kädestä. Anna veti sormensa pois.
— Anna, ei riidellä. Äiti yrittää vain meidän parhaaksemme.
— Mitä tarkoittaa meidän parhaaksemme? Hän syö minua elävältä.
— Hän on hyvä ihminen. Hän haluaa vain, että kaikki olisi niin kuin kunnollisessa perheessä kuuluu.
— Kunnollisessa perheessä siis minä raadan kuin työjuhta, sinä makaat sohvalla ja äitisi kutsuu minua elätiksi?
Mikael irvisti.
— Ei hän sitä tarkoittanut. Sinä vain ymmärrät kaiken väärin.
— Selitä minulle sitten. Selitä.