Tästä eteenpäin kaikki yhteydenpito hoidetaan asianajajan kautta. Ja Helena, jos vielä kerrankin koskette minun tavaroihini, teen rikosilmoituksen varkaudesta. Tiliotteet kuuluvat pankkisalaisuuden piiriin. Minulla on kaikki tallessa. Myös se, miten lupasitte tehdä elämästäni helvettiä.
Yöllä Anna meni parvekkeelle. Kaupunki nukkui alhaalla, ikkunoissa paloi kellertäviä valoja ja jossain kauempana kuului tien tasainen humina. Hän seisoi vanhaan vilttiin kääriytyneenä ja katseli matkalaukkua, jonka oli puoli vuotta aiemmin pakannut salaa ja työntänyt komeron perälle. Pakolaukku. Sellainen, jossa oli asiakirjat, käteistä ja pari vaihtokertaa vaatteita. Silloin hän oli kuvitellut, että jonain hirveänä yönä hän ei enää kestäisi, vaan lähtisi hiljaa keskellä pimeää.
Nyt Anna ymmärsi, ettei hänen tarvinnut paeta minnekään. Hänen täytyi jäädä. Ja kestää.
Hän palasi makuuhuoneeseen, avasi kannettavan ja kirjoitti viestin tutulle juristille. Vastaus tuli kahdenkymmenen minuutin kuluttua.
“Lähetä asunnon omistusasiakirjat ja uhkauksia koskeva tallenne. Lain mukaan sinulla on oikeus vaatia poistumaan ketä tahansa, joka ei ole asunnon omistaja. Anopillasi ei ole asemaa asiassa, ja miehesi on vain merkitty asumaan osoitteeseen. Kun huomioidaan anopin uhkailu ja puolison passiivisuus, mahdollisuudet näyttävät hyviltä.”
Sitten alkoi uusi viikko. Hiljaisuuden viikko. Sellaisen hiljaisuuden, jossa oli myrkkyä.
Helena ja Mikael käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Riita oli muka haihtunut ilmaan, kadonnut kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Aamuisin pöydällä odotti aamiainen, tavarat olivat siististi paikoillaan ja koko asunnossa vallitsi luonnottoman huoliteltu järjestys. Helena lopetti suorat piikittelyt, mutta vaihtoi menetelmää. Hän pani Annan kuullen pyörimään vanhoja televisio-ohjelmia perhearvoista ja kommentoi niitä äänekkäästi pojalleen.
— Katso nyt, Mikael, siinä on oikea nainen. Rakasti miestään, ei säästellyt itseään, omisti koko elämänsä perheelleen. Ja siksi häntä kunnioitettiin. Nykyajan naiset taas ovat heti heittämässä miehen ulos ovesta. Itsekästä sakkia, Jumala heitä armahtakoon.
Mikael myötäili äitiään ja vilkuili syrjäkarein vaimoaan. Anna laittoi kuulokkeet korvilleen eikä kuunnellut. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Tämä oli uusi taktiikka. Pelottelu ei ollut onnistunut. Lepertely ei ollut onnistunut. Nyt he yrittivät painaa häntä alas epäsuorasti, hitaasti ja kuluttavasti.
Asianajaja lähetti luonnoksen haastehakemuksesta. Siinä vaadittiin Mikaelin häätämistä oikeusteitse yhteiselämän käytyä mahdottomaksi, liitteenä äänitallenteet. Helenaa ei tarvinnut edes “poistaa kirjoilta”, sillä hänellä ei ollut mitään oikeutta asua asunnossa. Riittäisi, että sovittuna päivänä paikalle kutsuttaisiin poliisi.
Viidentenä päivänä Anna palasi töistä tavallista aikaisemmin. Palaveri oli peruttu, ja hän oli kotona jo neljältä eikä vasta kahdeksalta. Eteisessä hän riisui kenkänsä ja kulki äänettömästi mattoa pitkin. Olohuoneen ovi oli suljettu tiukasti, mutta sen takaa kuului puhetta. Anna pysähtyi kesken askeleen.
— Sinä olet hölmö, Helena sihisi. — Se nainen heittää sinut oikeuden kautta pihalle, ja me jäämme nuolemaan näppejämme. Tämä pitää hoitaa fiksusti.
— Mitä sinä sitten ehdotat? Mikaelin ääni kuulosti väsyneeltä.
— Peräännyt nyt vähän. Puhut sille rakkaudesta, kadut ja lupailet. Saat sen raskaaksi. Kun lapsi syntyy, se jää kotiin, väsyy, pehmenee ja muuttuu helpommin ohjailtavaksi. Lapsen kanssa se ei lähde minnekään. Sitten me vähän pelottelemme sitä lastensuojelulla: sanotaan, että äiti on epävakaa, huutaa, lyö meitä. Eron yhteydessä vaaditaan lapselle osuus asunnosta, ja sitä kautta päästään käsiksi omaisuuteen. Sen jälkeen minutkin voidaan saada asumaan tänne isoäitinä. Se antaa itse meille avaimet käteen.
Anna jähmettyi. Sydän iski ensin kurkkuun ja putosi sitten vatsanpohjaan. Hän oli kuullut sen. Omin korvin. Suunnitelman. Kylmän, harkitun suunnitelman hänen elämänsä murskaamiseksi.
— Äiti, tuo on jotenkin julmaa… Mikael mutisi. — Hän on kuitenkin vaimoni.
— Haluatko sinä elää jossain vuokraloukossa? Helena sähähti. — Hän ei pidä meitä ihmisinä. Maksakoon nyt. Ja paina mieleesi: sodassa kaikki keinot ovat sallittuja.
Anna perääntyi ovelta varpaillaan, liukui makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään tiiviisti. Hänen koko kehonsa vapisi. Hän istahti sängyn reunalle, tarttui puhelimeen ja avasi kameran, jotta käsillä olisi selitys, jos joku tulisi sisään. Tärisevin sormin hän kaivoi esiin sanelinsovelluksen asetukset. Se oli sama sovellus, jolla hän tallensi työpalavereita, ja se pystyi nauhoittamaan ääntä taustalla. Puhelin jäi makuuhuoneeseen.
Anna veti syvään henkeä ja palasi käytävään. Tällä kertaa hän läimäytti ulko-oven tarkoituksella kuuluvasti kiinni.
— Olen kotona!
Olohuoneessa äänet vaikenivat silmänräpäyksessä. Hetken kuluttua ovi avautui, ja Helena lipui ulos lempeä hymy kasvoillaan.
— Annaseni, emme osanneet odottaa sinua näin aikaisin! Miten mukavaa. Olin juuri laittamassa päivällistä esille. Tule meidän kanssamme, juodaan vaikka teetä.
Anna katsoi hymyä, noita pehmeiksi tehtyjä silmiä, joiden takana piileskeli laskelma. Sitten hän hymyili takaisin.
— Kiitos, Helena. Tulen mielelläni.
Yöllä, kun Mikael oli nukahtanut olohuoneen sohvalle — siellä hän nykyään nukkui — Anna haki puhelimen makuuhuoneesta. Äänitallenteesta oli tullut pitkä, lähes puolentoista tunnin mittainen. Hän etsi oikean kohdan, kuunteli sen kerran, sitten toisen ja vielä kolmannen. Sen jälkeen hän kopioi tiedoston muistitikulle, pilvipalveluun ja vielä varatikulle. Nyt hänellä oli ase. Todellinen ase.
Viikon viimeinen päivä koitti harmaana ja arkisena. Ikkunan takana tihutti hienoa sadetta, ja matalat pilvet painuivat kaupungin ylle. Anna heräsi seitsemältä, joi kahvin ja pukeutui kuin olisi lähdössä töihin: tumma jakkupuku, hiukset kiinni, vain vähän meikkiä. Hän tiesi, että tänään kaikki ratkeaisi. Siksi hänen täytyi näyttää mahdollisimman tyyneltä ja hallitulta.
Mikael nukkui vielä. Keittiöstä leijui lettujen tuoksu. Helena valmisti aamiaista ja hyräili hiljaa jotakin virsimäistä. Kaikki vaikutti ulospäin rauhalliselta, melkein onnellisen perheen aamulta. Paitsi ettei kyseessä ollut perhe. Se oli taistelukenttä.
Puolenpäivän aikaan saapui Helenan tukijoukko. Riitta-täti, Helenan vanhempi sisar, purjehti asuntoon kuin panssarilaiva: raskas, äänekäs ja täynnä päättäväisyyttä panna jonkun toisen koti järjestykseen. Anna avasi oven ja sai heti kasvoilleen syytösten ryöpyn.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi, syntinen tyttö! Ajat vanhaa ihmistä kadulle! Miten tuollaisia voi maa päällään kantaa? Minä ja Helena olemme olleet yhdessä lapsesta asti, enkä minä anna kenenkään kohdella häntä noin. Missä sinun omatuntosi on?
Mikael puolestaan odotti vaimoaan teennäisten kukkien kanssa. Hänen kädessään oli kolme nuupahtanutta neilikkaa, ilmeisesti lähimmästä kioskista ostettuja. Hän yritti suudella Annaa poskelle, mutta Anna väisti.
— Anna, älä nyt viitsi, lopetetaan tämä sota, Mikael kuiskasi. — Hoidetaan asia sovussa, kun todistajiakin on paikalla. Äiti leppyy kyllä, minä puhuin hänen kanssaan. Hän on valmis unohtamaan. Sinunkin pitää vain unohtaa ja palauttaa rahat perheen käyttöön.
— Perheen käyttöön, Anna toisti ja käveli olohuoneeseen.
Siellä Helena istui jo valmiina suuren marttyyrin roolissaan. Silmät punaisina, nenäliina käsissä, huulet surullisesti yhteen puristettuina.
— Ei se mitään, Riitta, me kestämme tämänkin, hän huokaisi. — Herra hänet tuomitkoon. Me lähdemme rauhassa, jos hänen omatuntonsa sen vain sallii.
Riitta kääntyi Annaa kohti ja iski kädet lanteilleen.
— No? Mitä sinulla on sanottavaa, hävytön?
Anna seisoi keskellä huonetta suorana. Hänen äänensä oli rauhallinen ja tarkka, aivan kuin työpalaverissa.
— Helena. Mikael. Minulla on teille viimeinen rauhantarjous. Todistajien läsnä ollessa. Myöntäkää, että olette mustamaalanneet minua, ja luvataan, että muutatte viimeistään huomenna ilman kohtausta. Silloin en tee teistä ilmoitusta.
Helena levitti kätensä teatraalisesti.
— Kuulitteko, hyvät ihmiset! Hän uhkailee minua! Tekee ilmoituksen! Mistä hyvästä? Me olemme pitäneet hänestä huolta, ruokkineet ja auttaneet! Itse hän on kiskonut rahaa kuin viimeinen elätti…
— Te halusitte tämän itse, Anna keskeytti.
Hän otti puhelimensa esiin, avasi sovelluksen ja painoi nappia. Bluetooth-yhteys yhdisti puhelimen televisioon. Suurelle ruudulle ilmestyi äänitiedoston kuvake.
— Mikä tuo on? Riitta kysyi varuillaan.
— Kuunnelkaa, Anna sanoi. — Kuunnelkaa kaikki.
Huone täyttyi Helenan äänestä. Samasta raapivasta, liukkaasta ja hiipivästä äänestä.
— …Saat sen raskaaksi. Kun lapsi syntyy, se jää kotiin, väsyy, pehmenee ja muuttuu helpommin ohjailtavaksi. Lapsen kanssa se ei lähde minnekään. Sitten me vähän pelottelemme sitä lastensuojelulla: sanotaan, että äiti on epävakaa, huutaa, lyö meitä. Eron yhteydessä vaaditaan lapselle osuus asunnosta, ja sitä kautta päästään käsiksi omaisuuteen. Sen jälkeen minutkin voidaan saada asumaan tänne isoäitinä. Se antaa itse meille avaimet käteen.
Hiljaisuus iski huoneeseen kuin kirves. Riitan kädessä ollut liköörilasi lipesi sormista ja särkyi räsähtäen parketille. Helena jäi paikalleen suu auki, muuttuneena kuin kipsipatsaaksi. Mikael kalpeni ensin ja punastui sitten laikukkaasti.
— Tuo on irrotettu asiayhteydestä! hän karjaisi. — En minä… minä olin hiljaa! En minä suostunut siihen!
— Mutta et myöskään vastustanut.