— Juo se ennen kuin Riitta huomaa, Anna kuiskasi. — Meillä ei ole tapana pitää huolta niistä, jotka ovat alhaalla.
— Alhaalla? toistin hiljaa.
— No… niistä, jotka eivät seiso tiskin takana eivätkä istu toimistossa.
Katsoin häntä hetken.
— Kuka täällä päättää, missä ihmisen yläpuoli on ja missä alapuoli?
Anna säpsähti, aivan kuin olisin lausunut ääneen jotakin vaarallista.
— Puhukaa hiljempaa. Täällä voi menettää vuoroja yhdestäkin väärästä sanasta.
— Keneltä niitä on viety?
Hän vilkaisi nopeasti ovea kohti.
— Sarilta. Hän on tarjoilijana täällä. Hän kysyi kerran, miksi papereissa lukee yhtä ja keittiössä tapahtuu toista. Sen jälkeen hänen työvuorojaan alettiin vähentää.
— Mitä papereissa oli?
Anna painoi huulensa tiukasti yhteen, mutta vastasi silti.
— Lounaat. Listoihin merkitään kaksikymmentäseitsemän annosta. Todellisuudessa valmistamme yleensä yhdeksän. Muille sanotaan, ettei heille kuulu ruokaa.
En kääntynyt heti katsomaan häntä. Luvut olivat liian selkeät, liian helposti tarkistettavat. Jos ero oli noin räikeä, joku oli varmasti nähnyt sen ennenkin. Ja jos oli nähnyt, hiljaisuus ei johtunut tietämättömyydestä vaan pelosta.
— Kuka allekirjoittaa nuo listat? kysyin.
— Riitta. Joskus Mikael käy itse paikan päällä.
— Tietääkö hän siitä?
Anna näytti siltä kuin olisi niellyt sanan, joka oli melkein päässyt ulos.
— Hän tietää kaiken.
Juuri sillä hetkellä varaston puolelle astui Riitta.
— Anna, vielä tuolla huolehtimisella poltat keiton pohjaan, hän sanoi imelällä äänellä. — Ja te, Helena, ette kai aio seisoa siinä koristeena. Käytävä ei pese itseään.
— Tietenkin, vastasin tyynesti.
— Ja kuppi takaisin. Sanoin jo: tilapäisille työntekijöille ei ole varattu lounasta.
Anna laski katseensa lattiaan. Minä otin rievun käteeni ja palasin käytävään.
Puolenpäivän aikaan ravintolaan saapui Mikael. Kuulin hänen äänensä jo salin puolelta: varma, kuuluva, sellainen ääni, jolla ihminen on tottunut omistamaan tilan ympäriltään. Hän nauroi baarimikon kanssa, nyökkäsi keittiön väelle eikä huomannut lainkaan, miten kaikkien puhe hiljeni hänen ilmestyessään.
Riitta suoristi selkänsä ja lähti häntä vastaan.
— Mikael, meillä on kaikki rauhallista, hän ilmoitti. — Ainoastaan uusi siivooja kyselee vähän liikaa.
— Mikä siivooja?
Hänen katseensa osui minuun. Se liukui huivin, esiliinan ja ämpärin yli ja jatkoi matkaansa. Hän ei tunnistanut minua.
— Tuo, Riitta nyökkäsi leukansa suunnalla. — Kyseli ruokailusta.
— Helena, eikö niin? Mikael kysyi.
— Kyllä.
— Onko teille kerrottu ehdot?
— Minulle sanottiin, ettei ruoka ole minua varten.
Hän hymähti.
— Siinä tapauksessa asia on selvä. Meillä jokainen hoitaa oman tehtävänsä.
— Entä jos ihminen tekee täyden työpäivän?
— Silloin hän saa palkkansa. Työtä ei pidä sekoittaa siihen, että ollaan sukulaisten luona kylässä.
Riitta hymyili kuin olisi juuri saanut tunnustuksen ansiokkaasta palveluksesta.
— Minä sanoin aivan samaa.
— Hyvä, Mikael totesi ja kääntyi hänen puoleensa. — Tuokaa se ruokailukansio minulle myöhemmin.
Nostin katseeni.
— Ruokailukansio?
Mikael pysäytti silmänsä minuun hieman pidemmäksi hetkeksi.
— Se ei kuulu teille.
— Sana vain kuulosti tutulta.
— Siivoojalleko sana ”ruokailu” on tuttu? Riitta tuhahti. — Onpa meillä sivistynyt siivooja.
— Riitta, Mikael sanoi pehmeästi. — Älkää tuhlatko aikaanne.
Hän katosi toimiston puolelle. Riitta seurasi häntä katseellaan melkein haltioituneena, mutta käänsi sitten silmänsä jälleen minuun.
— Näittehän? Täällä kaikki päätetään ylhäällä.