— Näin.
— Siinä tapauksessa pitäkää katseenne matalalla älkääkä nostako päätänne liian korkealle.
Nyökkäsin ja palasin ämpärini luo.
Lounaan jälkeen Sari tuli luokseni. Hänen silmissään oli yhä sellaista suoraa, elävää rehellisyyttä, jota tässä paikassa oli selvästi yritetty sammuttaa. Hän kantoi käsissään lautaspinoa ja pysähtyi viereeni aivan kuin sattumalta.
— Älkää alkako väitellä heidän kanssaan, hän sanoi hiljaa. — Menetätte vielä vuoronne.
— Entä te? Mitä te menetitte?
Sari hymähti, mutta siinä ei ollut iloa.
— Työvuorolistan. Rahaa. Mielenrauhan.
— Minkä takia?
— Niiden lomakkeiden takia. Kerran en suostunut kuittaamaan lounasta, jota en ollut saanut. Riitta sanoi, että alan vaatia liikoja. Sen jälkeen Mikael selitti minulle, että ketju on suuri, kulut ovat monimutkaisia ja minä olen vain pieni ihminen.
— Uskoitteko häntä?
— En. Mutta tarvitsin työni.
Puristin rätistä veden pois ja työnsin ämpärin lähemmäs seinää.
— Onko teillä mitään muuta kuin pelkät sanat?
Sari jännittyi heti.
— Miksi te sitä kysytte?
— Haluan ymmärtää, missä totuus kulkee.
Hän katsoi minua pitkään. Sitten hän sujautti taskustaan esiin taitellun paperin.
— En tiedä, miksi säästin tämän. Ehkä siksi, etten itse alkaisi kuvitella keksineeni kaikkea omasta päästäni.
Paperi oli kopio henkilökunnan kuittauslistasta. Alareunassa näkyivät työntekijöiden allekirjoitukset. Sarin nimen vieressä oli nimikirjoitus, mutta se ei ollut hänen.
— Tämä ei ole teidän allekirjoituksenne? kysyin.
— Ei. Minä kieltäydyin silloin.
— Kuka sen kirjoitti?
— En tiedä. Mutta lomake vietiin Riitalle.
— Saanko pitää kopion itselläni?
— Jos ette kerro, että saitte sen minulta.
— En kerro.
Sari puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
— Vie tuo kuppi pois. Se ei ole sinua varten, hallintovastaava sanoi ja työnsi kahdella sormella teelasia kauemmas minusta.
Seisoin henkilökunnan pöydän vieressä haalistunut essu ylläni. Laukkuni oli siinä lähellä, pöydän reunalla kilahti avainnippu, ja käytävän lattia kiilsi yhä kosteana pesun jäljiltä. En ollut tullut tänne teen tai sämpylän vuoksi. Minun piti saada selville, miksi omissa ravintoloissani ihmiset olivat alkaneet elää sääntöjen mukaan, joista kukaan ei uskaltanut puhua ääneen.
— Kokki sanoi, että siivouksen jälkeen voi syödä yhdessä muiden kanssa, vastasin rauhallisesti. — Vuoro on pitkä.
Hallintovastaava ei vaivautunut kunnolla edes nostamaan katsettaan puhelimestaan.
— Kokki ei päätä täällä siitä. Ruoka kuuluu oikealle henkilökunnalle. Tilapäiset siivoojat tulevat, pesevät lattiat ja lähtevät.
Hänen äänensävyssään ei ollut väsymystä eikä epäröintiä. Siinä oli vain totuttu tapa kohdella toisen ihmisarvoa kuin esinettä, jonka saattoi siirtää syrjään. Hän ei tiennyt, että tämä sali, seinän takana oleva keittiö ja koko ravintolaketju kuuluivat minulle. Nimeni oli Helena, ja viidenkymmenenkahdeksan vuoden ikään mennessä olin oppinut erottamaan tavallisen tylyyden siitä varmuudesta, jonka antaa tunne täydellisestä rankaisemattomuudesta.
Miksi tulin paikalle itse?
Ketjuuni kuului neljä ravintolaa. Aikoinaan kaikki oli alkanut pienestä kahvilasta. Otin itse tavaratoimitukset vastaan, pesin kasvikset omin käsin ja laskin päivän kassan viimeistä seteliä myöten. Vähitellen yritys kasvoi, ja minä vetäydyin askel kerrallaan pois arjen johtamisesta. Viimeiset kolme vuotta vastuuta oli kantanut veljenpoikani Mikael. Hän lähetti minulle säännöllisesti siistejä ja täsmällisiä raportteja.