— Siivoojille ei kuulu lounastauon ruoka, — tuhahti ravintolan vuorovastaava tietämättä lainkaan, että minä omistin koko ravintolaketjun.
— Vie se kuppi pois. Se ei ole teitä varten, — hän sanoi ja työnsi teelasia minusta kauemmas kahdella sormella, kuin olisi pelännyt koskea siihen.
Seisoin henkilökunnan pöydän vieressä haalistunut esiliina ylläni. Laukkuni oli laskettu tuolin viereen, avainnippu kilahti pöydän reunalla, ja käytävän lattia kiilsi yhä pesuvedestä.
— Keittiöstä sanottiin, että siivouksen jälkeen saa syödä muiden kanssa, — vastasin rauhallisesti. — Vuoro on pitkä.
Vuorovastaava nosti katseensa puhelimesta vasta silloin.
— Keittiö ei päätä täällä näistä asioista. Ruoka on varsinaiselle henkilökunnalle. Tilapäiset siivoojat tulevat, pesevät lattiat ja lähtevät.
— Olen ollut töissä aamusta asti.
— Entä sitten? — hän hymähti ivallisesti. — Saatte työstä palkkanne. Lounas ei kuulu rätin mukana toimitettavaan varustukseen.
Katsoin kuppia, jonka hän oli siirtänyt kauemmas, aivan kuin teekin olisi voinut likaantua pelkästä läsnäolostani. Minulle oli tärkeää olla vastaamatta heti. En ollut tullut tänne keittolautasen takia. Olin tullut saadakseni selville totuuden.
— Mikä teidän nimenne on? — kysyin.
— Riitta, — hän lausui painokkaasti. — Ja mihin te sitä tarvitsette?
— Muistiin.
— Painakaa mieleenne mieluummin jotain muuta, — hän kumartui hieman lähemmäs. — Minun salissani ei esitetä turhia kysymyksiä.
Hän ei tiennyt, että tämä sali, tuo henkilökunnan pöytä, seinän takana oleva keittiö ja kaikki muutkin ketjun ravintolat kuuluivat minulle. Eikä hänen pitänytkään saada tietää sitä liian aikaisin.
Minun nimeni oli Helena. Olin viisikymmentäkahdeksanvuotias, ja vuosien aikana olin oppinut erottamaan väsyneen työntekijän röyhkeästä ihmisestä. Riitta ei ollut uupunut. Hän oli ihminen, joka uskoi olevansa täysin koskematon.
Ketjuuni kuului neljä ravintolaa. Olin aloittanut aikanaan pienestä kahvilasta, jossa otin itse tavarantoimitukset vastaan, pesin vihannekset ja laskin päivän kassan viimeistä seteliä myöten. Vähitellen toiminta kasvoi, ja minä vetäydyin askel askeleelta pois arjen johtamisesta.
Viimeiset kolme vuotta käytännön asioita oli hoitanut sisarenpoikani Mikael. Hän oli kolmekymmentäkuusivuotias, puhui nopeasti, käytti kallista kelloa ja osasi vakuuttaa ihmiset. Minulle hän toi aina siistit, huolellisesti kootut raportit.
Hänen mukaansa työntekijät olivat tyytyväisiä, asiakkaat palasivat uudelleen, kulut pysyivät kurissa ja satunnaiset valitukset tulivat lähinnä niiltä, joille työnteko ei maistunut. Viime aikoina paperit olivat kuitenkin alkaneet näyttää liian tasaisilta. Niissä ei ollut elämän jälkiä, vain viivottimella suoriksi vedettyjä rivejä.
Sitten minulle toimitettiin nimetön kirjekuori. Sen sisällä oli kopio henkilökunnan ruokailua koskevasta listasta ja lyhyt viesti: “Tulkaa Hämeenkadun ravintolaan tavallisena siivoojana.”
Niin minä tein.
Käytin tyttönimeäni, hakeuduin vuoroon alihankkijan kautta, vedin ylleni vanhan takin ja sidoin huivin päähäni. Piilotin hiukseni ja jätin silmälasit pois. Siinä asussa minua ei olisi tunnistanut edes ihminen, joka oli nähnyt minut kokoushuoneessa pöydän päässä.
Ensimmäiset tunnit pesin salia sanaakaan sanomatta, pyyhin ikkunalautoja ja vein roskia ulos. Työntekijät vilkuilivat minua varovasti, samalla tavalla kuin ketä tahansa uutta tulijaa, jolle ei vielä ollut ehditty kertoa, mistä asioista oli parempi vaieta.
Keittiössä työskentelevä Anna, lyhyt nainen väsyneet kasvot vakavina, laski eteeni kupin teetä.