— Näytät siltä kuin et olisi nukkunut viikkoon ja olisit elänyt pelkällä katkeruudella.
— Osuit aika lähelle, myönsin ja lysähdin vieraille tarkoitettuun nahkatuoliin. — Anteeksi, että ryntäsin tänne näin, mutta minulla on sota käynnissä.
Nostin asiakirjakansion hänen pöydälleen, laitoin soimaan edellisen päivän keskustelun Mikaelin kanssa ja kerroin kaiken alusta loppuun. Sari ei keskeyttänyt kertaakaan. Hän vain kuunteli, ja mitä pidemmälle pääsin, sitä tiukemmin hänen leukaperänsä työskentelivät.
Kun viimein vaikenin, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja jäi tarkastelemaan minua pitkään, aivan kuin olisi yrittänyt arvioida, paljonko minussa oli vielä jäljellä toimintakykyä.
— Mitäpä tuohon sanoisi. Miehesi on lääketieteellisen tason idiootti.
— Sen ehdin jo päätellä itsekin. Minua kiinnostaa lähinnä, kuinka hyvin tämä idiootti tuntee lain.
Sari hymähti kuivasti ja käänsi kannettavansa näytön minua kohti.
— Katsopa tätä kaupparekisteriotetta. Sinun toimistosi on merkitty osakeyhtiöksi, jonka perustajana ja omistajana näkyy eräs Sari Korhonen, eli minä. Sinä puolestasi olet toimitusjohtaja, kuukausipalkalla tuhat euroa. Muistatko, kun järjestimme tämän pari vuotta sitten?
Nyökkäsin. Silloin eräs irtisanottu työntekijä oli yrittänyt avata ovea jonkinlaiselle yrityskaappaukselle, ja Sari oli ehdottanut rakennetta, jossa omistus ei olisi minun nimissäni. Minulle se oli tuntunut pelkältä muodollisuudelta, yhdeltä paperilta lisää veroja ja viranomaisia varten.
— Eli näin, rakas ystäväni, Sari jatkoi ja naputti kynällä pöytää. — Kun Mikael hakee avioeroa, hän voi vaatia yhteisen omaisuuden jakoa. Mutta juridisesti sinulle kuuluu vain sellainen osuus yhtiön osakepääomasta, jota sinulla ei käytännössä ole, sekä palkkasi, joka ei ole millään mittapuulla loistelias. Yhtiön varat taas — viime vuoden tilinpäätöksen mukaan noin kahdeksansataa tuhatta euroa — kuuluvat minulle. Ikävä sanoa, mutta lain silmissä olet melkein varaton.
Rintaani levisi outo, jo lähes unohtunut tunne. Se oli helpotusta, johon sekoittui niin vahvaa ironiaa, että teki mieli nauraa.
— Entä asunto?
— Asunto on asuntolainalla sinun nimissäsi. Se on avioliiton aikana hankittua omaisuutta, mutta siihen kohdistuu pankin vakuus. Erossa ei jaeta vain seiniä ja neliöitä, vaan myös velka. Jos kultapoikasi haluaa osuutensa asunnosta, hän saa samalla niskoilleen puolet jäljellä olevasta lainasta. Paljonko sitä on?
— Satakaksikymmentä tuhatta.
— No siinähän iloitsee. Häntä odottaisi joko kuusikymmentä tuhatta euroa velkaa tai sitten täysi luopuminen asuntoon kohdistuvista vaatimuksista. Siinä on valinnanvaraa.
Sari kaatoi konjakkia kahteen lasiin ja työnsi toisen eteeni.
— Mutta pelkkä torjuntavoitto ei minusta riitä, hän sanoi. — Minä ehdotan, että annamme heille opetuksen. Sellaisen, joka jää mieleen loppuiäksi. Pystytkö sinä esittämään talouskriisin murskaamaa uhria?
Nostin lasin ja katsoin meripihkanvärisen nesteen läpi valoa vasten.
— Kerro suunnitelma.
Tunnin kuluttua päässäni oli selkeä toimintakaavio, ja käsilaukussani pieni rasia, jonka sisällä lepäsi rintakoru, johon oli kätketty kamera. Sari oli ottanut sen kassakaapistaan sanoen: ”Lahja eräältä kekseliäältä asiakkaalta. Hän istuu nykyään entisen miehensä firman hallituksessa.” Mikrofoni tallensi äänen viiden metrin säteeltä, kuvan tarkkuudella erotti kasvojen ilmeet, ja ulospäin esine näytti arvokkaalta korulta. Todisteiden keräämiseen se oli täydellinen väline.
Palasin kotiin iltayhdeksän maissa ja aloitin näytelmän ensimmäisen kohtauksen. Levitin keittiönpöydälle paperipinon: muka olemassa olevien velkojien haasteita, ilmoituksia tilien jäädyttämisestä sekä kirjeen ”Verohallinnolta” tulevasta tarkastuksesta. Sari oli laatinut kaiken puolessa tunnissa tuttunsa avulla; tämä graafikko oli kuulemma joskus väärentänyt todistuksia kokonaiselle joukolle kunnianhimoisia virkamiehiä.
Kun Mikael ilmestyi keittiöön, istuin pöydän ääressä pää käsieni varassa ja nyyhkytin hiljaa.
— Mitä nyt? hän kysyi, eikä ärtymystä ollut peitelty kovin taitavasti. Ilmeisesti surullinen olemukseni häiritsi hänen nautintoaan tulevasta voitosta.
— Kaikki on mennyttä, Mikael, kuiskasin ja hieroin poskilleni vesipisaroita, joilla olin varmuuden vuoksi kostuttanut ripseni. — Verohallinto on jäädyttänyt tilit. Toimistoa tutkitaan kilpailijoiden tekemän ilmoituksen perusteella. Jos en maksa vakuutta huomiseen mennessä, minut voidaan pidättää.
Hänen otsansa rypistyi. Silmissä ei välähtänyt myötätunto, vaan jokin aivan muu: laskelmoiva, käytännöllinen huoli.
— Mikä vakuus? Paljonko?
— Viisikymmentä tuhatta euroa. Minulla on omalla tilillä vain kaksikymmentä. Kaikki muu on jumissa.
Mikael istuutui vastapäätä ja pysyi pitkään vaiti. Lopulta hän kysyi varovaisesti, kuin kokeillen, pitäisikö jää jalkojen alla:
— Voisitko myydä korusi? Sinullahan on se smaragdisormus, joka jäi isoäidiltäsi.
Kohotin katseeni häneen hitaasti. Ensimmäinen koe oli läpäisty. Hän ei tarjoutunut auttamaan, ei yrittänyt lohduttaa, ei edes kysynyt, miten minä jaksan. Hän alkoi heti arvioida, mitä minusta voisi vielä irrottaa ennen kuin uppoaisin kokonaan.
— Se sormus on kopio, valehtelin. — Myin alkuperäisen kolme vuotta sitten, kun sinä tarvitsit rahaa sen sovelluksesi käynnistämiseen. Etkö muista?
Mikael joko valehteli tai oli todella unohtanut, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi vain tympeä irvistys.
— Sitten täytyy keksiä jotain muuta. Sinähän olet fiksu, mieti. Voisitko lainata ystäviltäsi?
— Minulla ei ole sellaisia ystäviä.
Hän nousi ja alkoi kävellä hermostuneesti keittiössä edestakaisin.
— Hyvä on, älä panikoi ennen aikojaan. Minä puhun äidin kanssa. Ehkä hän osaa neuvoa.
Pystyin hädin tuskin pidättelemään katkeraa hymyä. Tietysti äiti. Pirkko, kaikkien hänen nerokkaiden suunnitelmiensa päästrategi ja henkinen moottori.
Seuraavana päivänä anoppi ilmestyi paikalle soittamatta etukäteen, kuten aina silloin, kun hän haistoi veren. Iäkäs rouva, jonka kampaus oli moitteeton, kirjailtu pusero silitetty viimeisen päälle ja laukussa tuttu terveellisen ruokavalion reseptivihkonen. Tosin tänään vihkosen sijasta laukusta pilkotti jokin juridiselta näyttävä esite.
Olin valmis esitykseen. Kameralla varustettu rintakoru oli kiinnitetty puseroni kaulukseen. Puhelimen nauhuri oli käynnissä jatkuvalla tallennuksella.
— Päivää, Laura, Pirkko lauloi jo kynnykseltä. — Kuulin, että sinulla on ikävyyksiä.
— Tulkaa sisään, Pirkko, vastasin ja vedin kasvoilleni alistuneen ilmeen.
Hän asteli keittiöön, katseli ympärilleen kuin olisi tarkastanut omaa valtakuntaansa ja istuutui lempipaikalleen ikkunan viereen. Siitä näki koko huoneen kerralla.
— Mikael kertoi minulle kaiken. Erosta ja näistä sinun talousvaikeuksistasi. Älä nyt luule, että minä iloitsisin. Tulin auttamaan.
— Millä tavalla?
Pirkko laski kätensä pöydälle ristiin ja kumartui hieman eteenpäin. Hänen kasvoilleen asettui ilme, jolla hän yleensä jakoi elämänviisauksia kuin korkeammalta taholta saatuja totuuksia.
— Laura, sinun täytyy ymmärtää eräs asia. Avioliitto ei ole pelkkä merkintä papereissa. Se on velvollisuus. Sinä lupasit olla Mikaelin rinnalla niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Nyt sinulla on huono päivä, mutta ei hänenkään elämänsä pelkkää juhlaa ole. Sinun pitää asettua hänen asemaansa.
— Asettua hänen asemaansa? toistin.
— Juuri niin. Hän on kaikki nämä vuodet kestänyt sinun työsi, matkasi, jatkuvan poissaolosi. Hän on mies. Hän tarvitsee vaimon, ei liikekumppania. Sinä itse hajotit perheen, ja nyt kuvittelet voivasi vain kävellä pois? Ei se niin mene.
Minä vaikenin ja annoin hänen puhua itsensä pidemmälle.
— Mikael vaatii eroa siksi, että hän on väsynyt, Pirkko jatkoi. — Mutta minä tunnen poikani. Hän leppyy kyllä. Jos sinä nyt otat vastuullesi kaikki ne ehdot, jotka hän sopimukseen kirjasi, minä voin puhua hänelle. Ehkä hän muuttaa mielensä. Haluathan sinä pelastaa perheen?
— Entä jos en halua?
Anopin varmuus horjahti sekunnin murto-osaksi, mutta hän kokosi itsensä heti.
— Silloin olet pelkkä itsekäs nainen, joka käytti poikaani hyväkseen ja heitti hänet syrjään, kun hänestä ei ollut enää hyötyä. Joka tapauksessa sinä olet hänelle velkaa. Henkisestä kärsimyksestä, nöyryytyksen vuosista ja siitä, ettei hän sinun takiasi koskaan päässyt toteuttamaan itseään.
Tunsin, kuinka raivo alkoi kiehua sisälläni, mutta pakotin hengitykseni tasaiseksi.
— Pirkko, sanokaa rehellisesti. Tehän keksitte tämän avioerohakemuksen, jotta voisitte pelotella minua ja pakottaa allekirjoittamaan nuo kohtuuttomat ehdot?
Hän ei hämmentynyt lainkaan. Ei edes räpäyttänyt silmiään.
— Minä huolehdin pojastani. Ja jos sinä olisit normaali nainen, ymmärtäisit, että vaimon tehtävä on inspiroida miestään eikä nöyryyttää häntä rahapussillaan.
Katsoin häntä ja muistin jokaisen kerran, kun hän oli soittanut pyytääkseen uutta pesukonetta, kylpylälomaa, hierontasarjaa tai jotain muuta pientä ”tarpeellista”. Joka kerta pyyntö oli esitetty kuin itsestäänselvyytenä, luonnollisena maksuna siitä, että minut oli muka otettu heidän perheeseensä.
— Ymmärsin kantanne, sanoin rauhallisesti. — Minun täytyy miettiä.
Kun Pirkko oli lähtenyt, sammutin tallennuksen ja lähetin tiedoston Sarille. Vastaus tuli minuutin kuluttua: ”Tämä on pommi. Jatka samaan malliin. Me painamme heidät nurkkaan.”