Ilta tuoksui nuupahtaneilta pioneilta ja uudelleen lämmitetyltä päivälliseltä. Palasin kotiin täsmälleen seitsemältä, vaikka olin vannonut itselleni jääväni toimistolle niin pitkäksi aikaa, että saisin kaiken valmiiksi vaikka väkisin. Päivämäärä kuitenkin painoi vaakakupissa: siitä oli kulunut kymmenen vuotta, kun olimme sanoneet toisillemme ”tahdon”. Kymmenen vuotta, joiden aikana minusta oli tullut itseään puhdistava monitoimikone, ja Mikaelista ikuinen oman suuntansa etsijä, joka ei sillä hetkellä ollut sitoutunut mihinkään erityisen konkreettiseen.
Valkoisista ruusuista koottu kimppu kutitti kyynärvarttani. Olin valinnut sen itse samasta pienestä kukkakojusta metroaseman kupeesta, josta olin joskus kauan sitten, kylmästä ja onnesta täristen, ostanut hänelle alennusmyynnistä ensimmäiset solmiot. Nyt solmioille ei ollut enää käyttöä. Mikael ei käyttänyt mitään muuta kuin kotiverkkareita ja t-paitoja, joissa luki mahtipontisia lauseita tyyliin: ”Syntynyt johtamaan”.
Eteisessä paloi valo, mutta hiljaisuus tuntui oudolta. Televisio ei pauhannut iltajalkapallon merkeissä, eikä keittiöstä kuulunut pannun sihinää. Viime aikoina juuri hän oli suorittanut keittiössä arkisen rituaalinsa, koska minä raahauduin kotiin liian myöhään ja liian tyhjiin puristettuna esittääkseni vielä kodin lämpimänä pitävää vaimoa.
Mikael istui olohuoneen pöydän ääressä. Hänen edessään oli viinipullo, jonka olimme ostaneet viimeiseltä yhteiseltä viikonloppumatkaltamme Naantaliin, kaksi lasia ja ohut nahkakansio. Se näytti aivan liian viralliselta tavallisen koti-illallisen seuraan. Ja aivan liian pahaenteiseltä.
Hänellä oli kauluspaita päällään. Siinä kohdassa sisälläni kilahti jokin lyhyesti ja katkesi. Hän oli pukenut kauluspaidan. Juuri sen saman, jonka olin ostanut hänelle kolme vuotta aiemmin työhaastattelua varten isoon IT-yhtiöön. Haastattelu oli mennyt täydellisesti pieleen, ja Mikael oli syyttänyt kaikesta henkilöstöpäällikkönä toiminutta naista, jolla oli kuulemma ”ylimitoitetut odotukset”. Paita oli sen jälkeen jäänyt roikkumaan vaatekaappiin kuin mykkä muistutus.
— Istu alas, Laura, hän sanoi.
Ääni ei kuulostanut hänen omaltaan. Se oli harjoiteltu, jäykkä ja teatraalinen, kuin maakuntateatterin näyttelijällä, joka oli äkkiä saanut elämänsä pääroolin.
— Meidän täytyy puhua vakavasti.
Laskin kimpun sanomatta mitään pöydän reunalle. Ruusut rojahtivat siihen rumasti ja sekavasti. Muutama terälehti irtosi heti ja varisi kiiltävälle pöytäpinnalle.
— Kuuntelen.
Hän työnsi kansion pöydän keskelle. Eleessä oli omistajan varmuutta, yhtä aikaa anteliasta ja murskaavaa.
— Olen tehnyt päätökseni. Haen avioeroa.
Maailma ei räjähtänyt. Se ei sortunut. Se vain vaimeni, aivan kuin joku olisi kiertänyt todellisuuden äänenvoimakkuuden nollaan. Tunsin, kuinka veri pakeni hitaasti poskiltani ja jätti kasvoni paikalleen jähmettyneeksi naamioksi.
— Miksi? kysyin.
Olin melkein ylpeä siitä, ettei ääneni värähtänyt.
Mikael huokaisi raskaasti ja hieraisi nenänvarttaan. Se oli hänen tavaramerkkieleensä, suurmarttyyrin liike, jolla hän yleensä säesti kertomuksia siitä, miten maailma oli taas kerran jättänyt hänen lahjakkuutensa ymmärtämättä.
— Syy olet sinä, Laura. Sinä olet musertanut minut. Sinun menestyksesi, sinun ikuinen kiireesi, sinun rahasi. Et enää kunnioita minua. Et näe minussa miestä. Tässä kodissa minä olen vain tyhjä paikka, jokin toiminto. En pysty tähän enää.
Kuuntelin häntä ja katselin hänen kasvojaan yrittäen löytää loukatun kuninkaan uuden naamion alta edes jotakin tuttua. En löytänyt mitään. Vastapäätäni istui täysin vieras ihminen, joka jostain syystä asui minun asunnossani, söi minun ostamaani ruokaa ja nukkui minun vuoteessani.
— Olen laatinut sopimusluonnoksen, hän jatkoi ja avasi kansion. — Hoidetaan tämä ilman hysteriaa ja asianajajia. Ihmisiksi. Sinä olet fiksu nainen, ymmärrät kyllä.
Hän ojensi minulle paperiarkin. Silmäilin ensimmäiset rivit, ja sisälleni levisi kylmä, jäinen tyhjyys.
Asunto, jonka olin ostanut asuntolainalla kolme vuotta sitten, kun hänen taas yksi lupaava start-upinsa oli poksahtanut kuin saippuakupla, siirtyisi kokonaan hänelle. Lainavelka jäisi silti minulle, koska luottosopimus oli minun nimissäni.
Kuukausittainen ”korvaus henkisestä kärsimyksestä” oli kirjattu erikseen. Summa oli kolminkertainen tavanomaiseen perusturvan tasoon verrattuna, ja minun olisi maksettava sitä hänelle siihen saakka, kunnes hän solmisi uuden avioliiton.
Oman kohtansa oli saanut myös Pirkko, hänen äitinsä. Minun pitäisi antaa hänelle taloudellista tukea ”määrä, joka vastaa nykyisiä kustannuksia totutun elämäntason ylläpitämiseksi”.
Nostin katseeni paperista.
— Mikael, oletko sinä tosissasi?
Hän nyökkäsi. Hänen silmissään välähti jotakin, joka muistutti kiihkoa. Metsästäjä oli ajanut saaliin nurkkaan ja odotti jo ruhon jakoa.
— Sinähän olet vahva, Laura. Olet aina ollut. Me taas olemme tavallisia ihmisiä. Sinulla on velvollisuus olla jättämättä meitä pulaan. Etkö muka pysty huolehtimaan rakkaasta anopistasi? Hän on kohdellut sinua kuin omaa tytärtään.
Viimeinen lause oli niin irvokas, että olin vähällä nauraa ääneen.
— Kuin tytärtä? Sellaista tytärtäkö, jonka kuuluu sinun sanojesi mukaan ”huolehtia” teistä?
— Älä tartu sanoihin. Tiedät oikein hyvin, mitä tarkoitan. Äiti ja minä olemme tottuneet tiettyyn elintasoon. Jos jätät meidät nyt, se on silkkaa halpamaisuutta.
Työnsin tuolia hitaasti taaksepäin, nousin ja kävelin ikkunan luo. Lasista heijastui kolmekymmentäneljävuotias nainen, jonka silmien alla oli tummat renkaat ja jonka kampaus oli yhä moitteeton. Olin tehnyt sen aamulla automaattiohjauksella ajatellen määräaikoja, en sitä, että illalla aviomies ehdottaisi minulle avioeron jälkeistä vapaaehtoista lypsylehmän uraa.
— Entä jos en suostu?
Mikael irvisti.
— Sitten mennään oikeuteen. Pitkään ja rumasti. Tiedät hyvin, että minäkin voin palkata asianajajan. Minulla on näyttöä siitä, että olet ajanut minut masennukseen välinpitämättömyydelläsi. Äiti vahvistaa sen. Naapurit voivat kertoa, ettet juuri koskaan ole kotona. Avioliitto on kumppanuus, Laura, ja sinä olet laiminlyönyt oman osuutesi.
Käännyin häntä kohti. Ohimoissani jyskytti, mutta pidin selkäni suorana.
— Entä sinun osuutesi? kysyin hiljaa. — Oletko sinä hoitanut sen viimeisen viiden vuoden aikana?
Hän kohautti olkapäätään ja väisti katsettani.
— Minä etsin itseäni. Luova kriisi ei ole mikään vitsi. Kokeile itse elää sellaisen ihmisen kanssa, joka tuen sijaan vain vaatii: milloin hankit töitä, milloin alat tienata. En ole sinun projektisi, Laura. Olen sinun miehesi.
Otin pöydältä viinilasin ja iskin sen rauhallisesti lattiaan. Lasin helähdys viilsi hiljaisuuden kahtia. Mikael säpsähti ja perääntyi.
— Mitä helvettiä sinä teet?
En vastannut. Kävelin huoneesta ulos, suljin makuuhuoneen oven tiukasti perässäni ja istahdin sängyn reunalle. Korvissani kohisi, ja sydän hakkasi jossain kurkunpään tienoilla. Mutta kaiken sen metelin pohjalta, sokin ja kivun kerrosten alta, alkoi herätä toinen ääni. Kylmä, laskelmoiva ja vihainen.
Sidoin hiukseni poninhännälle, avasin kannettavan ja kirjauduin yhteiseen pilvipalveluumme. Siellä, kansiossa nimeltä ”Perhe”, Mikael säilytti skannauksia ”nerokkaista” liiketoimintasuunnitelmistaan ja valokuvia onnellisista hetkistämme. Minä olin tallentanut sinne toisenlaista materiaalia: talousraportteja, tiliotteita ja lainasopimuksia. Loin uuden salasanalla suojatun kansion ja aloin siirtää sinne järjestelmällisesti jokaista tiedostoa, ainoatakaan unohtamatta.
Seinän takaa kuului Mikaelin puhetta. Hän oli puhelimessa jonkun kanssa. Ääni oli kiihtynyt, melkein iloinen. Painoin korvani kylmää seinää vasten ja erotin lauseenpätkän:
— Älä huoli, äiti, kyllä hänestä saadaan säyseä. Minä painostan häntä loppuun asti. Se, joka tässä talossa tienaa, saa myös maksaa. Olen ansainnut omani.
Puristin silmäni kiinni ja vedin syvään henkeä. Siis ”äiti”. He olivat suunnitelleet tätä yhdessä. Avioliittoni oli muuttunut perheyritykseksi, jonka tarkoituksena oli riisua minut omaisuudestani, ja minä olin saanut kuulla siitä viimeisenä.
Hyvä on, Mikael. Hyvä on, Pirkko. Te julistitte sodan. Te ette vain tiedä, kenen kanssa ryhdyitte siihen.
Aamulla heräsin pää raskaana kuin valuraudasta tehtynä, mutta ensimmäinen askel oli kirkas. Tarvitsin asianajajan. En mitä tahansa lakimiestä, vaan hain, joka repisi jokaisen vastapuolen väitteen suikaleiksi eikä kaihtaisi likaisiakaan keinoja, jos tilanne siihen menisi. Sari Korhonen, opiskeluaikainen ystäväni, pelasi juuri siinä sarjassa. Emme olleet nähneet toisiamme pariin vuoteen, mutta meidän välimme eivät koskaan olleet vaatineet päivittäistä kastelua. Ne perustuivat johonkin lujempaan kuin arkisiin kuulumisten vaihtamisiin.
Kirjoitin hänelle lyhyen viestin: ”Tarvitsen neuvon. Mieheni on päättänyt, että avioero on sopiva hetki kirjata minut elinikäiseen orjuuteen. Tulen luoksesi tänään kuudelta.”
Vastaus tuli minuutissa: ”Tule. Ota kaikki paperit mukaan. Ja konjakkia.”
Sarin toimisto sijaitsi korkeassa rakennuksessa, josta avautui laaja näkymä kaupungin yli. Kun astuin sisään, hän oli juuri päättämässä puhelua ja pureskeli samalla kiukkuisesti karamellia.
— Laura, hän henkäisi, nousi pöydän takaa ja rutisti minua niin lujaa, että kylkiluuni rusahtivat.
Hän katsoi minua tarkemmin, ja hänen ilmeensä muuttui välittömästi teräväksi. Ensimmäinen arvio jäi vielä lausumatta, mutta tiesin jo, että seuraavaksi hän sanoisi suoraan, kuinka pahalta näytin.